Kategoria: hallituspolitiikka

  • Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa keskustelu kääntyy helposti euroihin, avustuksiin ja säästötavoitteisiin. Minun mielestäni pitäisi puhua paljon enemmän siitä, mitä niillä euroilla oikeastaan tehdään ja mitä tapahtuu, jos työ jää tekemättä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Olen havainnut usein, kuinka helppoa rikollisuudesta on keskustella silloin, kun katsotaan vain rikosta ja siitä seuraavaa rangaistusta. Todellisuus on paljon monimutkaisempi.

    Rikoksen taustalla voi olla päihdeongelmia, mielenterveyden haasteita, asunnottomuutta, velkaantumista, rikkinäisiä ihmissuhteita, koulutuksen puutetta ja vuosien aikana kasautunutta huono-osaisuutta. Mikään näistä ei poista ihmisen vastuuta omista teoistaan. Mutta jos haluamme ehkäistä uusia rikoksia, meidän täytyy ymmärtää myös sitä, mikä rikollisuutta synnyttää ja ylläpitää ja ennen kaikkea miettiä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

    Vankilan portista vapautuva ihminen tarvitsee paljon muutakin kuin muovikassin tavaroilleen. Tarvitaan asunto, toimeentuloa, päihdekuntoutusta, mielenterveyden tukea, opiskelu- tai työmahdollisuuksia, ihmissuhteita. Joskus tarvitaan aivan konkreettisesti joku ihminen kulkemaan rinnalla ensimmäiset askeleet takaisin tavalliseen arkeen. Juuri tässä työssä järjestöillä on valtavan suuri merkitys.

    Järjestöt ei ole vain kiva lisä

    Haaste-lehden numerossa 2/2026 käsitellään laajasti kansalaisjärjestöjen merkitystä rikosten ehkäisyssä, päihdetyössä ja rikosseuraamusalalla. Lehden pääkirjoituksessa todetaan osuvasti, että kolmas sektori sekä paikkaa että täydentää hyvinvointivaltion turvaverkkoja. Järjestöt tekevät työtä esimerkiksi päihteettömissä kohtaamispaikoissa, asumisen tukemisessa ja rikosten uhrien auttamisessa.

    Rikosseuraamusalalla järjestöt ovat olleet jo pitkään tärkeitä kumppaneita. Ne järjestävät vankiloissa monenlaista kuntouttavaa toimintaa, kuten päihdekuntoutusta ja muuta ohjelmatoimintaa. Vielä tärkeämmäksi niiden rooli muodostuu vapautumisvaiheessa, kun vankilan hallittu ja rajattu ympäristö vaihtuu arjen todellisuuteen.

    Siellä pitäisi pystyä pitämään kiinni päihteettömyydestä, hoitamaan viranomaisasioita, löytämään asunto, selvittämään toimeentulo ja rakentamaan kokonaan uudenlaista elämää. Jos kaikki nämä asiat kaatuvat päälle yhtä aikaa eikä tukea ole saatavilla, riski palata vanhoihin toimintamalleihin kasvaa.

    Siksi vapautumisen jälkeinen tuki ei ole mitään ylimääräistä hyväntekeväisyyttä tai jotain ekstrakivaa. Se on mitä suurimmassa määrin rikosten ehkäisyä. Ja kun ehkäisemme uuden rikoksen, ei tule myöskään uutta uhria.

    Järjestö tavoittaa monesti ihmisen, jota viranomainen ei tavoitaTämä on yksi järjestötyön vahvuuksista, jonka olen työssäni oppinut ymmärtämään vuosi vuodelta konkreettisemmin. Viranomaisia tietysti tarvitaan. Meillä on vastuumme, velvollisuutemme ja lakisääteiset tehtävämme. Mutta viranomainen ei aina ole se taho, jonka oven ihminen ensimmäiseksi uskaltaa avata.

    Haaste-lehden haastattelussa EHYT ry:n Annuska Dal Maso kuvaa, kuinka järjestöjen apua voidaan tarjota matalalla kynnyksellä, anonyymisti, virka-aikojen ulkopuolella ja siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat. Palvelu voi olla olemassa, mutta se ei auta ketään, jos ihminen ei löydä tai pääse sen luo.Järjestöillä on myös sellaista kokemukseen ja vertaistukeen perustuvaa osaamista, jota viranomainen ei voi samalla tavalla tuottaa. Ihminen, joka itse tietää, miltä päihderiippuvuudesta toipuminen, vankilasta vapautuminen tai elämäntilanteen rakentaminen uudelleen tuntuu, voi joskus tavoittaa toisen ihmisen aivan eri tavalla.

    Järjestöjen ei ole tarkoituskaan korvata julkisia palveluita. Kyse on siitä, että ne täydentävät niitä tavalla, johon viranomainen ei yksin pysty.

    Säästyykö järjestöleikkauksella todella rahaa?

    Sosiaali- ja terveysjärjestöjen STEA-rahoitusta on leikattu voimakkaasti. Vuonna 2026 avustuksia myönnettiin noin 274 miljoonaa euroa, eli noin 110 miljoonaa euroa vähemmän kuin vuonna 2024. STEAn tämänhetkisen tiedon mukaan avustusten määrä putoaa vuoden 2026 noin 274 miljoonasta ensi vuonna noin 190 miljoonaan euroon.

    Excelissä tämä näyttää säästöltä. Ihmisen elämässä laskutoimitus ei ole yhtä yksinkertainen.

    Jos päihdeongelmainen ei saa apua ajoissa, päihdeongelma ei katoa. Jos mielenterveyden ongelmista kärsivältä katoaa matalan kynnyksen tukipaikka, ongelma ei katoa. Jos vankilasta vapautuva jää ilman asuntoa ja tukea, hänen ongelmansa eivät katoa.

    Ongelmat siirtyvät ja monesti ne myös silloin pahenevat ja syvenevät. Ja silloin ne tulevat vastaan päivystyksessä, lastensuojelussa, sosiaalipalveluissa, poliisissa, oikeuslaitoksessa ja pahimmassa tapauksessa uudelleen rikosseuraamusjärjestelmässä.

    Paljonko me sellaisessa tapauksessa oikeastaan säästimmekään?

    Hyvinvointi ja turvallisuus eivät ole toistensa vastakohtia

    Rikollisuudesta käytävässä keskustelussa turvallisuus typistyy turhan usein poliisien määrään, rangaistusten pituuteen ja vankipaikkoihin. Niitäkin tarvitaan. Oikeusvaltion täytyy pystyä puuttumaan rikoksiin ja panemaan tuomiot täytäntöön.

    Uskallan silti omalla työ- ja elämänkokemuksellani sanoa, että turvallisuutta ei rakenneta vain sen jälkeen, kun rikos on jo tapahtunut.

    Turvallisuutta rakennetaan paljon aikaisemmin. Sitä rakennetaan koulussa, nuorisotyössä ja perheiden palveluissa. Sitä rakennetaan mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Sitä rakennetaan sillä, että ihminen saa asunnon ja mahdollisuuden työhön tai opiskeluun. Ja sitä rakennetaan järjestöissä.

    Dal Maso käyttää osuvaa vertausta jokeen putoavista ihmisistä: voimme pelastaa ihmisiä alajuoksulla vedestä yhä uudelleen, mutta jossain vaiheessa pitäisi mennä yläjuoksulle katsomaan, miksi ihmiset putoavat jokeen ja sitten pitää korjata rikkoutunut kaide.

    Ajatus sopii erinomaisesti myös kriminaalipolitiikkaan. Meidän täytyy auttaa niitä, jotka ovat jo pudonneet. Mutta jos kaikki rahat käytetään ihmisten nostamiseen vedestä ja samalla säästetään kaiteen korjaamisesta, olemme loputtomassa ja äärimmäisen kalliissa kierteessä. Kalliissa sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Entä jos kukaan ei enää ole vastassa?

    Rikosseuraamusalalla tilanne on tällä hetkellä erityisen ristiriitainen. Vankimäärä on kasvanut ja vankilat ovat hyvin vaikeasti yliasutettuja. Samalla myös Rikosseuraamuslaitoksen resurssit ovat tiukalla. Haaste-lehdessä kuvataan, kuinka kuntoutustoimintaa on jouduttu mukauttamaan ja yhteistyötä kumppaneiden kanssa karsimaan. Samaan aikaan järjestöt kamppailevat omien rahoitusleikkaustensa kanssa.

    Tarve ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin.

    Kun julkisten palvelujen voimavarat vähenevät ja samaan aikaan leikataan järjestöiltä, syntyy helposti aukko. Ja juuri siihen aukkoon putoavat yleensä ensimmäisenä ne ihmiset, joiden elämässä ongelmia on jo valmiiksi eniten. Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa ei pitäisikään katsoa vain sitä, paljonko yhdeltä budjettiriviltä voidaan vähentää. Pitäisi kyetä huomioimaan se kokonaisvaikutus, mitä sillä rahalla saadaan aikaan.

    Kuinka monta ihmistä saa apua ennen kuin tilanne kriisiytyy? Kuinka moni löytää päihteettömän yhteisön? Kuinka moni saa apua asunnon löytämiseen? Kuinka moni vankilasta vapautuva saa rinnalleen ihmisen, joka auttaa ensimmäisten vaikeiden viikkojen yli? Ja kuinka monta rikosta jää sen vuoksi tekemättä? Kaikkea tätä on vaikea laskea euroiksi, mutta sillä on valtava arvo sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Olen toistanut lukuisia kertoja, että hyvinvointi luo turvallisuutta. Järjestöjen tekemä työ on tästä yksi hyvin konkreettinen esimerkki. Järjestöiltä leikkaaminen on järjestöpolitiikkaa, mutta ennen kaikkea se on sosiaalipolitiikkaa, päihdepolitiikkaa, kriminaalipolitiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa.

    Se on myös talouspolitiikkaa ja arvovalintoja: Jos järjestö ei enää tee tätä työtä, kuka sen tekee? Mitä meille kaikille maksaa, jos sitä ei tee kukaan?

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Järjestöleikkaukset #Rikosseuraamusala

  • Rahaa ei ole! (vai onko sittenkin?)

    Rahaa ei ole! (vai onko sittenkin?)

    Viime vuosina suomalaisille on toistettu yhtä viestiä: rahaa ei ole. Julkinen talous velkaantuu, joten on pakko säästää. Sosiaaliturvasta leikataan, palveluista säästetään ja järjestöjen rahoitusta vähennetään. Monia näistä päätöksistä on perusteltu sillä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole.

    Siksi hallituksen päätös alentaa yhteisöveroa 20 prosentista 18 prosenttiin herättääkin kysymyksiä. Vuoden 2027 talousarvioesityksessä yhteisöveron alentamisen arvioidaan vähentävän verotuottoja vuositasolla noin 842 miljoonaa euroa. Sehän on eurojakin ajatellen aika paljon.

    Mutta eikö veroale sitten tuo kasvua?

    Tämä on hallituksen keskeinen perustelu, ja se onkin syytä ottaa vakavasti. Yhteisöveron alentamisella tavoitellaan investointeja, yrittäjyyttä ja talouskasvua.

    Verotuksella voidaan vaikuttaa yritysten toimintaan, eikä ole perusteltua väittää, etteikö yhteisöveron alentamisesta voisi syntyä myönteisiäkin vaikutuksia.

    Oleellinen kysymys onkin tämä: kuinka suuria vaikutukset ovat suhteessa verotulojen menetykseen?

    Työn ja talouden tutkimus Labore nostaa hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa esiin kiinnostavan luvun. Hallituksen esityksen mukaan yhteisöveron alentamisen pitkän aikavälin dynaamiset vaikutukset korvaisivat noin 34–46 prosenttia menetetyistä verotuloista.

    Toisin sanoen veroale voisi osittain rahoittaa itse itseään kasvun ja investointien kautta – mutta hallituksen omankaan arvion mukaan ei kokonaan.

    Entäs sitten Suomen kilpailukyky?

    Yhteisöveron alentamista perustellaan myös kansainvälisellä verokilpailulla. Labore kuitenkin huomauttaa, ettei Suomen nykyistä yritysverotusta voida pitää kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkeana. Sen vertailussa Suomen nykyinen 20 prosentin yhteisöverokanta on toiseksi matalin, kun mukana ovat muut Pohjoismaat, Viro, EU:n kuusi suurinta taloutta, Yhdysvallat ja Britannia.

    Laboren arvion mukaan Suomen verokanta säilyisi kilpailukykyisenä myös siinä tapauksessa, että Saksan ja Tanskan suunnittelemat veronalennukset toteutuvat. Siksi tästä päästään mielestäni olennaisimpaan kysymykseen.

    Mihin yhteisiä euroja kannattaa käyttää?

    Kun palveluista leikataan sata miljoonaa euroa, puhutaan säästöstä.

    Kun sosiaaliturvasta leikataan sata miljoonaa euroa, puhutaan sopeutuksesta.

    Kun verotuloista luovutaan sadoilla miljoonilla euroilla kasvun toivossa, puhutaan kasvutoimesta.

    Toimenpiteet ovat erilaisia ja niiden taloudelliset vaikutuksetkin ovat erilaisia. Mutta jokaisessa tapauksessa tehdään päätös, joka vaikuttaa julkiseen talouteen.

    Siksi yhteisöveron alennustakin pitää voida arvioida samalla tarkkuudella kuin julkisten menojen leikkauksia: mitä tällä rahalla saadaan aikaan ja olisiko olemassa vaikuttavampia keinoja?Kysymys korostuu entisestään, koska Suomi on EU:n liiallisen alijäämän menettelyssä. Laboren mukaan yhteisöveron alennus kiihdyttäisi lyhyellä aikavälillä julkisen talouden velkaantumista ja vaikeuttaisi Suomelle asetetun nettomenouran noudattamista.

    Talouskasvua tarvitaan. Investointeja tarvitaan. Yritykset tarvitsevat ennustettavan ja kilpailukykyisen toimintaympäristön.

    Mutta lähes miljardin euron veronalennuksesta saa kysyä, onko se vaikuttavin tapa vahvistaa kasvua.

    Koulutus. Tutkimus. Osaaminen.

    Voisimmeko saada lähes miljardilla eurolla enemmän aikaan vahvistamalla suoraan talouskasvun edellytyksiä?

    Yhteisöveron sijaan kysymys onkin siitä, millaista talouspolitiikkaa Suomessa tehdään ja millä perusteilla eri ratkaisuja kutsutaan välttämättömiksi.

    Vaihtoehtoja on.Kyse on siitä, mitä niistä valitaan.

    #yhteisövero #talouspolitiikka #verotus #julkistalous #talouskasvu #investoinnit #koulutus #tutkimus #politiikka #JokisenEväät #Eduskuntaan2027

  • Miten paskotaan julkinen terveydenhuolto?

    Julkisen sektorin romuttaminen on hyvin yksinkertaista oikeiston oppikirjan neuvoilla:

    1️⃣ Leikataan ja vähennetään resursseja, kiristetään taloutta ja vaaditaan jatkuvasti tekemään enemmän vähemmällä. Työntekijät venyvät, henkilöstöä ei ole riittävästi, palveluihin syntyy jonoja eikä ennaltaehkäisevään työhön jää tarpeeksi aikaa.

    2️⃣ Osoitetaan seurauksia ja sanotaan: katsokaa, julkinen ei toimi. Jonot ovat liian pitkiä. Hoitoon ei pääse. Hallinto on tehotonta. Verorahoille ei saada vastinetta. Kummasti keskustelusta unohtuu kysymys: mitä palvelulle tapahtui ennen kuin se lakkasi toimimasta kunnolla?

    3️⃣ Tarjotaan ratkaisuksi markkinoita. Kun ihmisten luottamus julkiseen palveluun on ensin horjutettu, yksityinen vaihtoehto voidaan esitellä tehokkaana pelastajana. Ja niin yhä suurempi osa yhteisistä verovaroistamme päätyy yrityksille, joiden tehtävä ei ole ainoastaan tuottaa palveluja vaan myös voittoa omistajilleen.

    Tämä näkyy nyt erityisen vahvasti sosiaali- ja terveyspalveluissa. Jos julkiselle terveydenhuollolle ei anneta riittäviä edellytyksiä hoitaa ihmisiä ajoissa, jonot kasvavat. Kun jonot kasvavat, ihmiset turhautuvat ihan aiheesta. Sen jälkeen onkin helppo sanoa, että tarvitaan lisää yksityisiä palveluntuottajia, palveluseteleitä ja muita markkinaehtoisia ratkaisuja.

    Ja jokaisessa vaiheessa voidaan väittää, että yksityistäminen on välttämätön vastaus julkisen järjestelmän ongelmiin.

    Ei julkinen palvelu ole mikään luonnonilmiö, joka joko sattuu toimimaan tai olemaan toimimatta. Sen toimintakyky riippuu siitä, millaiset resurssit ja edellytykset poliittisilla päätöksillä sille annamme.

    Tämä ei tarkoita sitä, etteikö julkisella sektorilla olisi tehottomuutta, huonoja rakenteita tai korjattavaa. Totta kai on. Niistä pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niitä pitää korjata.
    Mutta aivan eri asia on väittää, että ongelmien olemassaolo todistaisi yksityisen olevan lähtökohtaisesti julkista parempi.

    Yksityisiä palveluntuottajia tarvitaan myös tulevaisuudessa täydentämään julkisia palveluja. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, kumpi johtaa järjestelmää: ihmisten tarve vai markkinoiden tarve?

    Terveydenhuolto ei ole tavallinen markkina. Sairas ihminen ei ole kuluttaja, joka voi rauhassa vertailla tuotteita ja jättää ostamatta, jos hinta tai ehdot eivät miellytä. Siksi vahvaa julkista järjestelmää kannattaa puolustaa.

    Julkisen tehtävänä on hoitaa ihminen silloin, kun hän tarvitsee apua, ei silloin, kun hänen hoitamisensa tuottaa parhaiten.

    Jos ensin heikennämme julkista ja sitten käytämme sen heikentymistä perusteena julkisen edelleen kaventamiselle, olemme rakentaneet itseään toteuttavan ennusteen.
    Ja lopulta saatamme huomata menettäneemme jotakin, jonka uudelleen rakentaminen on paljon vaikeampaa ja kalliimpaa kuin sen puolustaminen olisi ollut.

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Hölmömpää kuin Hölmölässä

    Hölmömpää kuin Hölmölässä

    Keusote on kuluvalla valtuustokaudella joutunut supistamaan ja lakkauttamaan toimintojaan pitkälti valtion riittämättömän rahoituksen vuoksi. Nämä säästötoimet ovat hölmömpiä kuin hölmöläisten peiton jatkaminen leikkaamalla toisesta päästä, sillä ne aiheuttavat suuremman loven kuin mitä säästetään.

    (lisää…)
  • Leikkaukset iskevät arkeen – hallitus ei voi enää katsoa sivuun

    Leikkaukset iskevät arkeen – hallitus ei voi enää katsoa sivuun

    Keski-Uudenmaan hyvinvointialue Keusote irtisanoo 129 työntekijää ja vähentää kaikkiaan 286 henkilötyövuotta. Vaikka vähennystarve jäi alkuperäistä arviota pienemmäksi, on tilanne silti vakava. Säästöjä haetaan – mutta millä hinnalla?

    (lisää…)