Johanna Jokinen

Kategoria: hallituspolitiikka

  • Miten paskotaan julkinen terveydenhuolto?

    Julkisen sektorin romuttaminen on hyvin yksinkertaista oikeiston oppikirjan neuvoilla:

    1️⃣ Leikataan ja vähennetään resursseja, kiristetään taloutta ja vaaditaan jatkuvasti tekemään enemmän vähemmällä. Työntekijät venyvät, henkilöstöä ei ole riittävästi, palveluihin syntyy jonoja eikä ennaltaehkäisevään työhön jää tarpeeksi aikaa.

    2️⃣ Osoitetaan seurauksia ja sanotaan: katsokaa, julkinen ei toimi. Jonot ovat liian pitkiä. Hoitoon ei pääse. Hallinto on tehotonta. Verorahoille ei saada vastinetta. Kummasti keskustelusta unohtuu kysymys: mitä palvelulle tapahtui ennen kuin se lakkasi toimimasta kunnolla?

    3️⃣ Tarjotaan ratkaisuksi markkinoita. Kun ihmisten luottamus julkiseen palveluun on ensin horjutettu, yksityinen vaihtoehto voidaan esitellä tehokkaana pelastajana. Ja niin yhä suurempi osa yhteisistä verovaroistamme päätyy yrityksille, joiden tehtävä ei ole ainoastaan tuottaa palveluja vaan myös voittoa omistajilleen.

    Tämä näkyy nyt erityisen vahvasti sosiaali- ja terveyspalveluissa. Jos julkiselle terveydenhuollolle ei anneta riittäviä edellytyksiä hoitaa ihmisiä ajoissa, jonot kasvavat. Kun jonot kasvavat, ihmiset turhautuvat ihan aiheesta. Sen jälkeen onkin helppo sanoa, että tarvitaan lisää yksityisiä palveluntuottajia, palveluseteleitä ja muita markkinaehtoisia ratkaisuja.

    Ja jokaisessa vaiheessa voidaan väittää, että yksityistäminen on välttämätön vastaus julkisen järjestelmän ongelmiin.

    Ei julkinen palvelu ole mikään luonnonilmiö, joka joko sattuu toimimaan tai olemaan toimimatta. Sen toimintakyky riippuu siitä, millaiset resurssit ja edellytykset poliittisilla päätöksillä sille annamme.

    Tämä ei tarkoita sitä, etteikö julkisella sektorilla olisi tehottomuutta, huonoja rakenteita tai korjattavaa. Totta kai on. Niistä pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niitä pitää korjata.
    Mutta aivan eri asia on väittää, että ongelmien olemassaolo todistaisi yksityisen olevan lähtökohtaisesti julkista parempi.

    Yksityisiä palveluntuottajia tarvitaan myös tulevaisuudessa täydentämään julkisia palveluja. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, kumpi johtaa järjestelmää: ihmisten tarve vai markkinoiden tarve?

    Terveydenhuolto ei ole tavallinen markkina. Sairas ihminen ei ole kuluttaja, joka voi rauhassa vertailla tuotteita ja jättää ostamatta, jos hinta tai ehdot eivät miellytä. Siksi vahvaa julkista järjestelmää kannattaa puolustaa.

    Julkisen tehtävänä on hoitaa ihminen silloin, kun hän tarvitsee apua, ei silloin, kun hänen hoitamisensa tuottaa parhaiten.

    Jos ensin heikennämme julkista ja sitten käytämme sen heikentymistä perusteena julkisen edelleen kaventamiselle, olemme rakentaneet itseään toteuttavan ennusteen.
    Ja lopulta saatamme huomata menettäneemme jotakin, jonka uudelleen rakentaminen on paljon vaikeampaa ja kalliimpaa kuin sen puolustaminen olisi ollut.

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Hölmömpää kuin Hölmölässä

    Hölmömpää kuin Hölmölässä

    Keusote on kuluvalla valtuustokaudella joutunut supistamaan ja lakkauttamaan toimintojaan pitkälti valtion riittämättömän rahoituksen vuoksi. Nämä säästötoimet ovat hölmömpiä kuin hölmöläisten peiton jatkaminen leikkaamalla toisesta päästä, sillä ne aiheuttavat suuremman loven kuin mitä säästetään.

    (lisää…)
  • Leikkaukset iskevät arkeen – hallitus ei voi enää katsoa sivuun

    Leikkaukset iskevät arkeen – hallitus ei voi enää katsoa sivuun

    Keski-Uudenmaan hyvinvointialue Keusote irtisanoo 129 työntekijää ja vähentää kaikkiaan 286 henkilötyövuotta. Vaikka vähennystarve jäi alkuperäistä arviota pienemmäksi, on tilanne silti vakava. Säästöjä haetaan – mutta millä hinnalla?

    (lisää…)