Pohjanmaan hyvinvointialueella käynnistyy Suomen ensimmäinen hyvinvointialueen vaihdevuosineuvola. Ensimmäinen! Vuonna 2026!
Se kertoo hienosta edistysaskeleesta Pohjanmaalla, mutta samalla valitettavasti myös siitä, miten heikosti vaihdevuosiin liittyvät terveydenhuollon tarpeet on tähän asti tunnistettu.
Vaihdevuodet eivät ole sairaus, mutta niiden aiheuttamat oireet voivat olla jopa lamauttavia ja työkykyä vaarantavia. Silti nopeasti oireita lievittävä hormonikorvaushoito ei ole edes Kela-korvattava!
Vaihdevuosien vaikutus naisen hyvinvointiin on merkittävä. Kuumien aaltojen lisäksi kyse voi olla vakavista unihäiriöistä, uupumuksesta, aivosumusta, mielialaoireista, sydämentykytyksistä, nivel- ja lihaskivuista ja monista muista oireista. Ne voivat vaikuttaa ihmissuhteisiin, mielenterveyteen, arjessa selviytymiseen ja myös työkykyyn. Tämän voin sanoa myös omasta kokemuksestani, en oikeasti tiedä mitä olisin tehnyt ilman hormonikorvaushoitoa.
Ihan liian moni joutuu etsimään tietoa ja apua itse, pohtimaan, mistä lukuisat oireet johtuvat, ja jopa vakuuttelemaan muille, että oireet ovat todellisia ja vaikuttavat elämään.
Puhumme paljon myös työurien pidentämisestä, työssä jaksamisesta ja työkyvyn ylläpitämisestä. Samaan aikaan yksi elämänvaihe osuu juuri siihen ikään, jolloin valtava määrä naisia on keskellä työuraansa, eikä sen vaikutuksia edes työkykyyn – saati sitten kokonaisvaltaisesti naisen hyvinvointiin – ole osattu ottaa riittävän vakavasti.
Kaikki eivät toki tarvitse lääkäriä tai hormonihoitoa, oireet saattavat olla lähes huomaamattomia eikä hoitoa ja lääkitystä koeta tarpeelliseksi. Jokaisella naisella pitäisi silti olla mahdollisuus saada luotettavaa tietoa, yksilöllinen arvio tilanteestaan ja tarvittaessa asianmukaista hoitoa ja lääkitystä.
Pohjanmaan hyvinvointialueen vaihdevuosineuvola on minusta erinomainen avaus, mutta sen ei pitäisi jäädä Pohjanmaan erikoisuudeksi. Vaihdevuosineuvola pitäisi saada jokaiselle hyvinvointialueelle, myös Keski-Uudellemaalle.
Päivään mahtui valtavasti hyviä kohtaamisia ja keskusteluja. Erityisen ilahduttavaa oli se, kuinka moni pysähtyi ihan oma-aloitteisesti toivottamaan menestystä tuleviin eduskuntavaaleihin.
Oma kokemukseni on, että kannustus vaalityöhön on nyt jotenkin poikkeuksellisen laajaa. Ihmiset hakeutuvat teltalle keskustelemaan aivan eri tavalla kuin aiempien vaalien alla. Ilmassa on selvästi muutoksen kaipuuta ja myös syvää tyytymättömyyttä Orpon ja Purran hallituksen politiikkaan.
Eikä ihmisillä ollut huoli vain omasta pärjäämisestään. Päinvastoin. Monessa keskustelussa kaikkein suurimmaksi huoleksi nousivat nuoret: nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja tulevaisuudenuskon mureneminen. Myös eriarvoisuuden lisääntyminen, rasismin kasvu ja yhteiskunnan jatkuva vastakkainasettelu puhuttivat.
Yksi kohtaaminen jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleeni:
Teltalle tuli iäkkäämpi mies vaimonsa ja kahden pienen lapsenlapsensa kanssa. Vaimo ja lapset ottivat tarjoamani nallekarkit, kiittivät kauniisti ja siirtyivät hieman sivummalle. Siinä vaiheessa en edes ymmärtänyt heidän olevan samaa seuruetta.
Mies jäi keskustelemaan kanssani ja haastamaan Vasemmistoliiton politiikkaa. Pidän tällaisista keskusteluista. Politiikassa ei ole mitään järkeä, jos keskustelemme vain niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi kanssamme samaa mieltä. Minusta keskusteluyhteyden säilyttäminen on erityisen tärkeää juuri silloin, kun näkemykset ovat kaukana toisistaan.
Mies totesi, että Suomessa on vain kaksi puoluetta, jotka tekevät niin kuin sanovat: Vasemmistoliitto ja hänen itsensä kannattama puolue.
Kysyin häneltä sitten yksinkertaiset kysymykset: Mitä hyvää sinä olet itse saanut äänesi vastineeksi? Miten sinun elämäsi on nykyisen hallituksen aikana parantunut? Vastaus oli: ei mitenkään. Silti luottamus omaan puolueeseen oli horjumaton.
Maahanmuuttoa Suomeen ei hänen mielestään tarvittaisi lainkaan, koska tekoäly korvaisi tulevaisuudessa puuttuvan työvoiman. Kysyin, miten tekoäly esimerkiksi vaihtaa hänen vaippansa silloin, kun hän itse tarvitsee hoivaa. Robotit kuulemma hoitavat senkin.
Jep, tämäpä selvä sitten.
Keskustelun edetessä myös hyvin kielteiset ja rasistiset asenteet maahanmuuttajia kohtaan tulivat esiin. En kuvittele, että yhden markkinateltalla käydyn keskustelun aikana muutetaan vuosien tai vuosikymmenten aikana rakentuneita käsityksiä. Joskus voi silti saada ihmisen edes hetkeksi pysähtymään oman ajattelunsa ristiriitojen äärelle. Tässäkin keskustelussa niitä riitti.
Varsinainen hämmennykseni tuli kuitenkin vasta keskustelun päätyttyä.
Mies lähti teltalta ja käveli sen herttaisen iäkkäämmän naisen ja kahden polvenkorkuisen, nallekarkeista kauniisti kiittäneen lapsen luokse. He olivat hänen perhettään.
Ja nämä kaksi pientä lasta olivat ulkonäöltään juuri sellaisia suomalaisia, joiden suomalaisuuden joku toinen samanlaisia puheita puhuva ihminen saattaisi kyseenalaistaa pelkän ihonvärin tai etnisten piirteiden perusteella.
Siinä hetkessä koko keskustelu sai aivan toisenlaisen sävyn.
Rasismi on helppoa niin kauan kuin sen kohde on kasvoton ”maahanmuuttaja”. Joku toinen. Joku kaukana. Joku, josta voi puhua ihmisryhmänä sen sijaan, että näkisi ihmisen. Mutta entä kun sillä ihmisellä on kasvot? Entä kun hän on se pieni lapsi, joka seisoo vieressäsi nallekarkkipussi kädessään?
Ihonväristä, kasvonpiirteistä, nimestä tai vaatetuksesta ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata eikä sitä, kuuluuko hän tänne. Suomessa syntynyt Suomen kansalainen ei ole yhtään vähemmän suomalainen siksi, ettei hän satu näyttämään jonkun toisen mielikuvan mukaiselta suomalaiselta.
Siksi puhe ”vääränlaisista” ihmisistä ja siitä, keiden pitäisi lähteä tästä maasta, ei jää koskaan vain puheeksi jostakin kasvottomasta joukosta. Se osuu oikeisiin ihmisiin. Työkavereihin, koulukavereihin, naapureihin, ystäviin — ja joskus omiin lapsenlapsiin.
Pyydän sinua pysähtymään hetkeksi. Kun sanot, etteivät ”nuo ihmiset” kuulu Suomeen, katso ympärillesi. Saatat huomata puhuvasi samalla ihmisistä, joita rakastat kaikkein eniten.
Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun suurimpia ongelmia juuri nyt onkin se, että ihmisistä on tullut liian helposti kategorioita: Maahanmuuttajia. Työttömiä. Köyhiä. Vammaisia. Muslimeja. Seksuaalivähemmistöjä. Meitä ja heitä. Meitä ja muita.
Minä haluan tehdä politiikkaa, jossa näiden kategorioiden takana nähdään ihminen ja yksilö. Turvallisessa yhteiskunnassa kenenkään ei pitäisi joutua todistamaan oikeuttaan kuulua joukkoon ihonvärinsä, nimensä, syntyperänsä tai minkään muunkaan ominaisuutensa vuoksi.
Suomi kuuluu meille kaikille. Myös niille pienille nallekarkkeja syöville suomalaisille, jotka eivät satu näyttämään jonkun toisen mielestä tarpeeksi suomalaisilta.
Julkisen sektorin romuttaminen on hyvin yksinkertaista oikeiston oppikirjan neuvoilla:
1️⃣ Leikataan ja vähennetään resursseja, kiristetään taloutta ja vaaditaan jatkuvasti tekemään enemmän vähemmällä. Työntekijät venyvät, henkilöstöä ei ole riittävästi, palveluihin syntyy jonoja eikä ennaltaehkäisevään työhön jää tarpeeksi aikaa.
2️⃣ Osoitetaan seurauksia ja sanotaan: katsokaa, julkinen ei toimi. Jonot ovat liian pitkiä. Hoitoon ei pääse. Hallinto on tehotonta. Verorahoille ei saada vastinetta. Kummasti keskustelusta unohtuu kysymys: mitä palvelulle tapahtui ennen kuin se lakkasi toimimasta kunnolla?
3️⃣ Tarjotaan ratkaisuksi markkinoita. Kun ihmisten luottamus julkiseen palveluun on ensin horjutettu, yksityinen vaihtoehto voidaan esitellä tehokkaana pelastajana. Ja niin yhä suurempi osa yhteisistä verovaroistamme päätyy yrityksille, joiden tehtävä ei ole ainoastaan tuottaa palveluja vaan myös voittoa omistajilleen.
Tämä näkyy nyt erityisen vahvasti sosiaali- ja terveyspalveluissa. Jos julkiselle terveydenhuollolle ei anneta riittäviä edellytyksiä hoitaa ihmisiä ajoissa, jonot kasvavat. Kun jonot kasvavat, ihmiset turhautuvat ihan aiheesta. Sen jälkeen onkin helppo sanoa, että tarvitaan lisää yksityisiä palveluntuottajia, palveluseteleitä ja muita markkinaehtoisia ratkaisuja.
Ja jokaisessa vaiheessa voidaan väittää, että yksityistäminen on välttämätön vastaus julkisen järjestelmän ongelmiin.
Ei julkinen palvelu ole mikään luonnonilmiö, joka joko sattuu toimimaan tai olemaan toimimatta. Sen toimintakyky riippuu siitä, millaiset resurssit ja edellytykset poliittisilla päätöksillä sille annamme.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö julkisella sektorilla olisi tehottomuutta, huonoja rakenteita tai korjattavaa. Totta kai on. Niistä pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niitä pitää korjata. Mutta aivan eri asia on väittää, että ongelmien olemassaolo todistaisi yksityisen olevan lähtökohtaisesti julkista parempi.
Yksityisiä palveluntuottajia tarvitaan myös tulevaisuudessa täydentämään julkisia palveluja. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, kumpi johtaa järjestelmää: ihmisten tarve vai markkinoiden tarve?
Terveydenhuolto ei ole tavallinen markkina. Sairas ihminen ei ole kuluttaja, joka voi rauhassa vertailla tuotteita ja jättää ostamatta, jos hinta tai ehdot eivät miellytä. Siksi vahvaa julkista järjestelmää kannattaa puolustaa.
Julkisen tehtävänä on hoitaa ihminen silloin, kun hän tarvitsee apua, ei silloin, kun hänen hoitamisensa tuottaa parhaiten.
Jos ensin heikennämme julkista ja sitten käytämme sen heikentymistä perusteena julkisen edelleen kaventamiselle, olemme rakentaneet itseään toteuttavan ennusteen. Ja lopulta saatamme huomata menettäneemme jotakin, jonka uudelleen rakentaminen on paljon vaikeampaa ja kalliimpaa kuin sen puolustaminen olisi ollut.
Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?
Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.
Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.
Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!
Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.
Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.
Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.
Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?
Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.
Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.
Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!
Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.
Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?
Mikä on ihmisarvon hinta?
Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.
Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.
Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?
Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?
Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.
Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.
Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.
Mihin sinä menisit, kun kotisi ei olisi enää turvallinen? Entä silloin, kun sinulla ei olisi kotia lainkaan?
Keski-Uudellamaalla asuu noin 200 000 ihmistä. Näin suurella alueella kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisten mahdollisuudet päästä suojaan ovat kuitenkin häpeällisen heikot.
Aamuposti kertoi turvakotien kasvavasta paineesta (AP 9.8.2026). Turvakotien asiakasmäärät ovat kasvaneet vuosi toisensa jälkeen ja viime vuonna turvakodeissa oli jo noin 6 000 asiakasta valtakunnallisesti. Tämä kertoo konkreettisesti siitä, että yhä useampi ihminen joutuu lähtemään omasta kodistaan väkivallan tai sen uhan vuoksi, mutta lähimmässä turvakodissa ei välttämättä ole hänelle tilaa.
Keravalla toimii turvakoti, jossa on seitsemän asiakashuonetta. Viime vuonna se oli täynnä 137 päivänä. Turvakotiin voi hakeutua asuinpaikasta riippumatta, ja joissakin tilanteissa turvallisuus voi jopa edellyttää hakeutumista kauemmas väkivallan tekijästä. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta riittävälle turvakotiverkostolle
Väkivaltaisesta kodista lähteminen on jo itsessään valtava askel, kun mukana voi olla pieniä lapsiakin. Rahaa, autoa tai toimivaa sosiaalista tukiverkostoa ei välttämättä ole. Tilanteeseen voi liittyä pelkoa, vammoja, taloudellista kontrollia ja vuosien aikana rakentunutta riippuvuutta väkivallan tekijästä. Silloin avun pitää löytyä nopeasti ja kohtuuetäisyydeltä.
Toinen saman turvallisuuskysymyksen puoli on asunnottomuus. Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella on noin 200 000 asukasta, mutta meillä ei ole koko alueella edes ensisuojaa. Keusoten käytössä on Keravan Saviolla sijaitsevassa ensisuojassa vain kahdeksan paikkaa täysi-ikäisille asunnottomille. Ensisuoja on avoinna yöaikaan, eikä paikkaa voi varata. Esimerkiksi Hyvinkäältä matka taittuu Saviolle kahdella junalla ja loppumatka kävellen, yhdensuuntaisen matkan hinta on 6,50 euroa. Jokainen voi pohtia matkatapaa ja kustannuksia Saviolle omalta paikkakunnaltaan.
Kahdeksan ensisuojapaikkaa lähes 200 000 asukkaan hyvinvointialueen tarpeisiin – ja vieläpä oman hyvinvointialueen ulkopuolella – ei ole riittävä palveluverkko kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten turvaksi.
Turvakoti ja ensisuoja palvelevat eri tilanteissa olevia ihmisiä, eikä niitä pidä sekoittaa toisiinsa. Niitä yhdistää kuitenkin yksi perustavanlaatuinen asia: molempia tarvitaan juuri silloin, kun ihmiseltä puuttuu kaikkein perustavin turvallisuuden edellytys, eli paikka, jossa voi olla yön yli turvassa.
Asunnottomuus ja lähisuhdeväkivalta eivät myöskään ratkea sillä, että ihminen saa katon päänsä päälle yhdeksi yöksi. Tarvitaan sosiaalityötä, terveydenhuoltoa, päihde- ja mielenterveyspalveluja, väkivaltatyötä ja ennen kaikkea tukea ja apua pysyvään ja turvalliseen asumiseen.
Siksi meidän pitäisi puhua enemmän myös siitä, mitä tapahtuu turvakodin tai ensisuojan oven jälkeen.
Turvallisuuspolitiikka mielletään helposti poliiseiksi, rangaistuksiksi, rajaturvallisuudeksi ja maanpuolustukseksi. Nekin ovat turvallisuutta. Mutta turvallisuutta on myös se, että väkivaltaa pakeneva löytää oven, joka aukeaa ja sitä että asunnoton ei joudu viettämään yötään kadulla. Kriisin hetkellä yhteiskunta ei voi antaa osoitteeksi seuraavaa kuntaa ja toivottaa hyvää matkaa.
Turvallinen yhteiskunta mitataan lopulta myös siinä, mitä tapahtuu ihmiselle silloin, kun hänen turvallisuutensa romahtaa. Silloin avun pitää olla lähellä ja sitä pitää olla riittävästi.
Hyvinvointi luo turvallisuutta.
(kirjoitus julkaistu Aamupostin Näkökulma-palstalla 12.8.2026)
Julkisen sektorin tarpeellisuus
Julkisesta sektorista puhutaan valitettavan usein turhana ja tehottomana kulueränä ja vastaavasti yksityisellä sektorilla yrityksissä on ne ”oikeat ja aidot” työpaikat. Ikään kuin sairaanhoitajat, opettajat, poliisit, pelastajat, sosiaalityöntekijät, varhaiskasvatuksen työntekijät tai vaikkapa rikosseuraamusalan henkilöstö eivät tekisi oikeaa ja aitoa työtä.
Olen itse tehnyt näitä ”epäaitoja” töitä rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta.Sitä ennen tein niitä ”oikeita töitä” mm. luettelemalla bingonumeroita, hampurilaisia myymällä, mansikoita poimimalla, pizzoja kuljettamalla ja nostureita piirtämällä.
Arvostan ihan valtavan paljon jokaista näistä töistä. Yhtä lailla arvostan yrittäjiä, taiteilijoita, hitsaajia, kaupan kassoja, puuseppiä, lähihoitajia, ohjelmistokehittäjiä, kokkeja ja maanviljelijöitä. En ymmärrä, miksi joku haluaa jakaa työt ”oikeisiin” ja ”epäaitoihin”.
Yksityinen sektori luo kasvua, työpaikkoja ja verotuloja. Julkinen sektori puolestaan huolehtii turvallisuudesta, koulutuksesta, oikeusvaltiosta, terveydenhuollosta ja siitä, että yhteiskunta ylipäätään toimii. Julkinen sektori myös pääasiallisesti kouluttaa yksityisenkin sektorin työntekijät. Molempia tarvitaan, toinen ei pärjää ilman toista.
Kun paloauto tulee ripeästi, kun vanki ei karkaa, kun lapsi oppii lukemaan, kun rikoksen uhri saa oikeutta tai kun ambulanssi saapuu ajoissa, harva ajattelee silloin, että kyse oli ”tuottamattomasta kulusta”. Ne ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi yhteiskunta ja hyvinvointivaltio toimii.
Julkisen sektorin toimintaa pitää toki arvioida kriittisesti ja tehostaa silloin, kun siihen on perusteita. Ajatus siitä, että julkisen sektorin työ olisi lähtökohtaisesti vähemmän arvokasta kuin yksityisen sektorin työ, on sekä väärä että vaarallinen. Työ on työtä. Hyvin toimiva ja hyvinvoiva Suomi tarvitsee meitä kaikkia.
P.S. Jos joskus tarvitset poliisia, ensihoitajaa, lastenhoitajaa, opettajaa, vankilan henkilökuntaa tai palokuntaa, toivottavasti he eivät ole juuri silloin kortistossa tai tekemässä ”niitä aitoja ja oikeita töitä”.
Suhtauduin alusta asti kriittisesti yli 65-vuotiaiden valinnanvapauskokeiluun, jossa julkisilla varoilla tuetaan yksityisellä lääkärillä käymistä. En toki vastusta yksityisiä terveyspalveluja tai ihmisten mahdollisuutta niitä käyttää, mutta pidin koko mallia vääränä tapana käyttää yhteisiä euroja tilanteessa, jossa julkinen terveydenhuolto kamppailee resurssipulan ja hoitojonojen kanssa.
Kokeilulle asetettiin sinänsä todella hyviä ja kannatettavia tavoitteita: sen piti nopeuttaa hoitoon pääsyä, parantaa palvelujen saatavuutta ja ennen kaikkea vähentää julkisen terveydenhuollon kuormitusta.
Ja kuinkas sitten kävikään?
Kilpailu- ja kuluttajaviraston (KKV) mukaan kokeilu ei ole saavuttanut tavoitettaan julkisen terveydenhuollon kuormituksen vähentämisestä eikä Kela-korvausten vaikuttavuuden parantamisesta. KKV toteaa varsin suoraan, että kokeilu toimii käytännössä tulonsiirtona suurituloisimmille.
Yhdenvertaisuuskaan ei ole parantunut. Kelan tutkijoiden mukaan kokeilua ovat hyödyntäneet eniten hyvätuloiset ja kaupunkilaiset. Palvelujen käyttö painottuu suuriin kaupunkeihin, kun taas joillakin alueilla palveluntarjoajia on hyvin vähän.
Olennaisinta tässä on kuitenkin se, ettei kokeilu ole vähentänyt julkiseen terveydenhuoltoon kohdistuvaa kuormitusta.
Silti hallitus haluaisi nyt laajentaa kokeilua! Lääkärikäyntien määrää halutaan nostaa kolmesta kuuteen vuodessa, mukaan otettaisiin fysioterapiaa ja kokeilua jatkettaisiin vuoden 2028 loppuun. Miksi?
Jos kokeilun tarkoituksena oli helpottaa julkisen terveydenhuollon kuormitusta eikä näin ole tapahtunut, niin millä ihmeen perusteella kokeilua tulisi laajentaa? Olisiko kuitenkin järkevämpää käyttää nämä rahat suoraan julkisen perusterveydenhuollon vahvistamiseen?
Sama raha voitaisiin käyttää esimerkiksi ammattilaisten palkkaamiseen, hoitoon pääsyn parantamiseen ja nopeuttamiseen sekä palvelujen vahvistamiseen siellä, missä ihmiset niitä tarvitsevat. Erityisen tärkeää tämä on niillä alueilla, joilla yksityisiä palveluntarjoajia ei juuri ole.
Terveystalo tietysti suurena yksityisenä toimijana kannattaa kokeilun laajentamista ja haluaisi tehdä siitä pysyvän. Se ei varsinaisesti yllätä. Kun julkisilla varoilla tuetaan yksityisten terveyspalvelujen kysyntää, palveluja myyvien yritysten näkökulmasta järjestelmän laajentaminen on tietenkin houkuttelevaa.
Terveyspolitiikkaa ei kuitenkaan pitäisi tehdä sen ehdoilla, mikä kasvattaa yksityisten terveysjättien markkinoita. Sen pitäisi perustua siihen, miten yhteisillä euroilla saadaan mahdollisimman paljon terveyttä mahdollisimman yhdenvertaisesti ja oikeudenmukaisesti.
Yksityinen sektori voi täydentää julkista terveydenhuoltoa, ja sitä voidaan hyödyntää silloin, kun se on järkevää ja kustannustehokasta. Se on kuitenkin eri asia kuin rakentaa rinnalle julkisesti rahoitettua järjestelmää, joka näyttää hyödyttävän eniten niitä, joilla on jo ennestäänkin parhaat mahdollisuudet käyttää yksityisiä palveluja.
Jos kokeilusta saatu tieto osoittaa, ettei asetettuja tavoitteita saavuteta, oikea johtopäätös ei ole kokeilun laajentaminen. Epäonnistuneen kokeilun laajentaminen ei tee siitä onnistunutta. Tuloksiin pitää suhtautua vakavasti ja ohjata rahat sinne, missä tarve on suurin, eli julkisen terveydenhuollon vahvistamiseen.
Tamperelainen Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti muutama päivä sitten Aamulehdessä (https://www.aamulehti.fi/lukijalta/art-2000012156843.html
) yhdestä suomalaisen sosiaaliturvakeskustelun sitkeimmistä harhakuvista: ajatuksesta, että sosiaaliturva olisi lähinnä pienituloisille ja työttömille maksettavaa rahaa. Ei ole.
Kontulan mukaan kaksi kolmesta tukieurosta liikkuu keskiluokan sisällä. Silti kun julkisessa keskustelussa puhutaan ”tukien varassa elämisestä”, harva taitaa ensimmäisenä ajatella hyväpalkkaista vanhempainvapaalla tai sairauslomalla olevaa ihmistä. Mielessä onkin aivan toisenlainen kuva. Ja juuri siinä minusta paljastuu koko keskustelun epäreiluus.
Olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan mielikuvan kahdesta ihmisryhmästä: niistä, jotka maksavat tämän yhteiskunnan, ja niistä, jotka elävät muiden maksamilla tuilla.
Todellisuudessa meistä useimmat ovat elämänsä aikana molempia. Lapsena ja nuorena yhteiskunta investoi meihin. Työikäisenä maksamme veroja ja sosiaalivakuutusmaksuja. Sairastuessamme voimme saada sairauspäivärahaa. Lapsen syntyessä vanhempainrahaa. Työttömyyden kohdatessa työttömyysturvaa. Vanhuudessa eläkettä.
Elämä kun ei yleensä kysy etukäteen, milloin sairastuminen, työttömyys, ero, tapaturma tai jokin muu mullistus sopisi kalenteriin. Siksi hyvinvointivaltion idea ei minusta ole se, että hyväosaiset elättävät huono-osaisia. Idea on, että kannamme yhdessä riskejä, jotka voivat osua kenen tahansa kohdalle ja että ihmisarvoinen elämä ei saa riippua siitä, kuinka hyvä tuuri ihmisellä sattuu juuri sillä hetkellä olemaan.
Tästä syystä minua häiritsee se, että sosiaaliturvasta puhuttaessa suurennuslasi ja sakset tuntuvat aina löytävän tiensä sinne kaikkein pienimpiin etuuksiin.
Orpon ja Purran hallituksen leikkaukset ovat osuneet asumisen tukiin, perusturvaan ja viimesijaiseen toimeentuloturvaan. Siis etuuksiin, joilla ei lähtökohtaisestikaan ole rahoitettu leveää elämää, vaan vuokraa, ruokaa, lääkkeitä ja tavallisen arjen välttämättömyyksiä.
Muutama kymppi voi kuulostaa pieneltä summalta ihmiselle, jonka tilillä on kuun lopussa vielä rahaa. Ihmiselle, jonka rahat ovat jo loppu, muutama kymppi ei ole pieni summa. Tämä ei ole oikeudenmukaista.
Kontula nostaa kirjoituksessaan esiin kiinnostavan kysymyksen: miksi ansiosidonnaisten etuuksien yläpäästä puhutaan niin vähän? Sairauspäivärahan ja vanhempainrahan määrä kasvaa tulojen mukana ilman varsinaista euromääräistä ylärajaa. Kontulan esimerkissä 100 000 euroa vuodessa ansaitseva voi saada sairauspäivärahaa lähes 4 000 euroa kuukaudessa, kun pienituloisimman etuus on noin 800 euroa.
Mitä sosiaaliturvalla siis oikeastaan halutaan turvata? Jos sen tehtävänä on suojata ihmistä silloin, kun elämäntilanne muuttuu eikä toimeentuloa voi hankkia normaalisti, kuinka suurta aiempaa elintasoa yhteiskunnan järjestelmien pitäisi turvata?
En silti ajattele, että ansiosidonnainen sosiaaliturva pitäisi romuttaa. Enkä ajattele, että keskiluokka olisi jotenkin vääränlainen sosiaaliturvan saaja. Päinvastoin.
Minusta yksi suomalaisen hyvinvointivaltion suurista vahvuuksista on juuri se, ettei se ole köyhäinapua. Se kuuluu ihan kaikille. Kun järjestelmästä hyötyvät eri elämänvaiheissa niin pienituloiset, keskiluokka kuin hyvätuloisetkin, meillä kaikilla on myös syy pitää siitä huolta. Mutta universaali hyvinvointivaltio ei tarkoita sitä, ettei sen sisällä saisi puhua oikeudenmukaisuudesta. Jos julkisen talouden vuoksi todella ”kaikkien on osallistuttava”, silloin kaikkien pitäisi tarkoittaa kaikkia.
Miksi siis sopeuttaminen aloitetaan ihmisestä, jonka toimeentulossa muutama kymmenen euroa ratkaisee, ostetaanko lääkkeet, ruoka vai maksetaanko sähkölasku? Miksi sadan euron leikkaus ihmiseltä, jolla on 800 euroa, voidaan perustella välttämättömänä talouden tasapainottamisena, mutta hyvätuloisten etuuksien yläpään rajaaminen kuulostaa heti kohtuuttomalta?
Ja ehkä kaikkein kiinnostavin kysymys on tämä: Miksi pienituloisen saama raha on puheissamme ”tukea”, mutta hyvätuloisen saama raha onkin ”ansaittu etuus”?
Totta kai etuudet rahoitetaan eri tavoin ja niillä on erilaiset tarkoitukset. Mutta järjestelmät eivät ole syntyneet luonnonlakeina. Ne on rakennettu poliittisilla päätöksillä, ja poliittisilla päätöksillä niiden rakenteita myös muutetaan. Siksi minua häiritsee puhe siitä, että juuri pienituloisiin kohdistuvat leikkaukset olisivat jotenkin väistämättömiä. Eivät ne ole.
Jos leikata kerran täytyy, ei ole mikään luonnonlaki, että ensimmäisenä leikataan siltä, jolla on jo valmiiksi vähiten. Se on valinta. Se on aina arvovalinta.
Ehkä meidän pitäisikin puhua paljon enemmän siitä, kenen elintasosta olemme valmiita tinkimään ja kenen emme. Koska oikeudenmukaisuus ei ole sitä, että jokaiselta otetaan saman verran. Oikeudenmukaisuus on myös sitä, että katsotaan, paljonko ihmiselle jää jäljelle.
Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus luovat turvallisuutta. Meille kaikille.
Helsingin Sanomat kertoi 24.7., että valtiovarainministeri Riikka Purra pitää uusia asumistukeen kohdistuvia leikkauksia mahdollisena keinona julkisen talouden tasapainottamisessa.
Vasemmistoliitto on varoittanut, että tällainen linja tarkoittaisi käytännössä lisää köyhyyttä ja asunnottomuutta. Tässä on kyse erityisesti siitä, kuinka paljon säästöjä voidaan hakea ihmisiltä, joiden taloudellinen liikkumavara on jo käytetty loppuun.
Suomi on ollut kansainvälinen menestystarina asunnottomuuden vähentämisessä. Suunta on kuitenkin kääntynyt nykyisen hallituksen aikana. Asunnottomuus on lähtenyt uudelleen kasvuun samaan aikaan, kun asumistukea on leikattu, sosiaaliturvaa heikennetty ja työttömyys lisääntynyt. Tässä tilanteessa on siten syytä kysyä, mitä uusilla asumistukileikkauksilla oikeastaan saavutettaisiin.
Koti ei voi olla pelkkä menoerä valtion budjetissa. Se on perusta, jonka varaan koko elämä – työssäkäynti, opiskelu, kuntoutuminen ja arjen hallinta – rakentuvat. Kun asunto menetetään, ongelmat harvoin jäävät siihen. Velkaantuminen, mielenterveysongelmat, päihdehaitat ja palveluiden tarve lisääntyvät. Samalla myös yhteiskunnan kustannukset kasvavat.
Työssäni rikosseuraamusalalla olen nähnyt läheltä, kuinka usein syrjäytymisen, päihdeongelmien ja rikoskierteen taustalta löytyy usein pitkittynyttä huono-osaisuutta ja asumisen ongelmia. Siksi asunnottomuuden ehkäisy ei ole vain sosiaalipolitiikkaa. Se on myös turvallisuuspolitiikkaa.
Julkisen talouden tasapainottaminen on tärkeää. Mutta jos säästöjä etsitään jatkuvasti niiltä, joilla on kaikkein vähiten mahdollisuuksia sopeutua, vaarana on, että lasku maksetaan myöhemmin moninkertaisena.
Köyhyyttä ei poisteta tekemällä ihmisistä köyhempiä. Asunnottomuutta ei vähennetä heikentämällä asumisen turvaa.
Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös silloin, kun kyse on niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin oikeudesta omaan kotiin.
Jos asumistukileikkaukset ovat jo muutenkin lisänneet asumisen epävarmuutta, miksi ratkaisuksi tarjotaan samaa lääkettä suurempana annoksena?
Kirjoitus somessa 24.7.2026
Terveydenhuollon kustannuksista
Suomalaisen terveydenhuollon pitäisi perustua siihen, että jokainen saa tarvitsemansa hoidon riippumatta siitä, missä asuu tai kuinka paksu lompakko on. Nyt tästä periaatteesta otetaan jälleen kerran askel poispäin.
Kelan päätös lopettaa uusien, julkisessa terveydenhuollossa annettavien kalliiden lääkkeiden korvaaminen siirtää arviolta 100 miljoonan euron kustannukset hyvinvointialueille kesken budjettivuoden. Rahaa ei kuitenkaan siirretty mukana.
Kyse ei ole pienestä teknisestä muutoksesta. Kyse on päätöksestä, jonka seurauksena hyvinvointialueet joutuvat pohtimaan, voidaanko uusimpia ja vaikuttavimpia lääkkeitä enää tarjota kaikille niitä tarvitseville.
Kun budjetti kiristyy, ensimmäiseksi joudutaan vertailemaan hintaa. Ja silloin vaarana on, että potilas saa biologisen lääkkeen sijaan vanhemman hoidon, joka ei ole välttämättä se lääketieteellisesti paras vaihtoehto. Tämä ei ole yhdenvertaisuutta.
Erityisen vaikeasti ymmärrettävää on se, että sama lääke voidaan edelleen saada Kelan korvaamana yksityisessä terveydenhuollossa. Jos lääkkeen kuljettaminen on potilasturvallisuusriski, miksi riski koskee vain julkista terveydenhuoltoa? Potilasturvallisuus ei voi riippua siitä, käveleekö potilas terveyskeskukseen vai yksityissairaalaan.
Hyvinvointialueet ovat jo valmiiksi tiukassa taloudellisessa tilanteessa. Niiltä on edellytetty säästöjä, palveluverkkoa on karsittu ja henkilöstöä vähennetty. Nyt niiden maksettavaksi siirretään vielä uusia kymmenien miljoonien eurojen kustannuksia ilman lisärahoitusta.
Lopulta laskun maksaa potilas. On vaikea nähdä tätä pelkkänä hallinnollisena lain tulkintana. Käytännössä kyse on uudesta säästötoimesta, jonka seuraukset kohdistuvat syöpää sairastaviin, kipu- ja migreenipotilaisiin ja muihin vakavasti sairaisiin ihmisiin.
Hyvinvointivaltion mittari ei ole se, kuinka tehokkaasti kustannuksia voidaan siirtää yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle. Sen mittari on se, saako ihminen tarvitsemansa hoidon silloin, kun sitä tarvitsee. Siksi tämä päätös on arvioitava uudelleen.
Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös silloin, kun ihminen sairastuu. Siksi terveydenhuollon ratkaisuja ei saa tehdä niin, että budjetti voittaa potilaan.
Somekirjoitus 10.7.2026
Helsingin Sanomat 10.7.2026 https://www.hs.fi/alueet/art-2000012111584.html
