Johanna Jokinen

Kategoria: turvallisuus

  • Mietelmä vaaliteltalta

    Aurinkoinen lauantaipäivä 5.9.2026 kului mukavasti Keravan Sirkusmarkkinoilla Vasemmistoliiton teltalla ☀️

    Päivään mahtui valtavasti hyviä kohtaamisia ja keskusteluja. Erityisen ilahduttavaa oli se, kuinka moni pysähtyi ihan oma-aloitteisesti toivottamaan menestystä tuleviin eduskuntavaaleihin.

    Oma kokemukseni on, että kannustus vaalityöhön on nyt jotenkin poikkeuksellisen laajaa. Ihmiset hakeutuvat teltalle keskustelemaan aivan eri tavalla kuin aiempien vaalien alla. Ilmassa on selvästi muutoksen kaipuuta ja myös syvää tyytymättömyyttä Orpon ja Purran hallituksen politiikkaan.

    Eikä ihmisillä ollut huoli vain omasta pärjäämisestään. Päinvastoin. Monessa keskustelussa kaikkein suurimmaksi huoleksi nousivat nuoret: nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja tulevaisuudenuskon mureneminen. Myös eriarvoisuuden lisääntyminen, rasismin kasvu ja yhteiskunnan jatkuva vastakkainasettelu puhuttivat.

    Yksi kohtaaminen jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleeni:

    Teltalle tuli iäkkäämpi mies vaimonsa ja kahden pienen lapsenlapsensa kanssa. Vaimo ja lapset ottivat tarjoamani nallekarkit, kiittivät kauniisti ja siirtyivät hieman sivummalle. Siinä vaiheessa en edes ymmärtänyt heidän olevan samaa seuruetta.

    Mies jäi keskustelemaan kanssani ja haastamaan Vasemmistoliiton politiikkaa. Pidän tällaisista keskusteluista. Politiikassa ei ole mitään järkeä, jos keskustelemme vain niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi kanssamme samaa mieltä. Minusta keskusteluyhteyden säilyttäminen on erityisen tärkeää juuri silloin, kun näkemykset ovat kaukana toisistaan.

    Mies totesi, että Suomessa on vain kaksi puoluetta, jotka tekevät niin kuin sanovat: Vasemmistoliitto ja hänen itsensä kannattama puolue.

    Kysyin häneltä sitten yksinkertaiset kysymykset: Mitä hyvää sinä olet itse saanut äänesi vastineeksi? Miten sinun elämäsi on nykyisen hallituksen aikana parantunut?
    Vastaus oli: ei mitenkään.
    Silti luottamus omaan puolueeseen oli horjumaton.

    Maahanmuuttoa Suomeen ei hänen mielestään tarvittaisi lainkaan, koska tekoäly korvaisi tulevaisuudessa puuttuvan työvoiman. Kysyin, miten tekoäly esimerkiksi vaihtaa hänen vaippansa silloin, kun hän itse tarvitsee hoivaa. Robotit kuulemma hoitavat senkin.

    Jep, tämäpä selvä sitten.

    Keskustelun edetessä myös hyvin kielteiset ja rasistiset asenteet maahanmuuttajia kohtaan tulivat esiin. En kuvittele, että yhden markkinateltalla käydyn keskustelun aikana muutetaan vuosien tai vuosikymmenten aikana rakentuneita käsityksiä. Joskus voi silti saada ihmisen edes hetkeksi pysähtymään oman ajattelunsa ristiriitojen äärelle. Tässäkin keskustelussa niitä riitti.

    Varsinainen hämmennykseni tuli kuitenkin vasta keskustelun päätyttyä.

    Mies lähti teltalta ja käveli sen herttaisen iäkkäämmän naisen ja kahden polvenkorkuisen, nallekarkeista kauniisti kiittäneen lapsen luokse. He olivat hänen perhettään.

    Ja nämä kaksi pientä lasta olivat ulkonäöltään juuri sellaisia suomalaisia, joiden suomalaisuuden joku toinen samanlaisia puheita puhuva ihminen saattaisi kyseenalaistaa pelkän ihonvärin tai etnisten piirteiden perusteella.

    Siinä hetkessä koko keskustelu sai aivan toisenlaisen sävyn.

    Rasismi on helppoa niin kauan kuin sen kohde on kasvoton ”maahanmuuttaja”. Joku toinen. Joku kaukana. Joku, josta voi puhua ihmisryhmänä sen sijaan, että näkisi ihmisen. Mutta entä kun sillä ihmisellä on kasvot? Entä kun hän on se pieni lapsi, joka seisoo vieressäsi nallekarkkipussi kädessään?

    Ihonväristä, kasvonpiirteistä, nimestä tai vaatetuksesta ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata eikä sitä, kuuluuko hän tänne. Suomessa syntynyt Suomen kansalainen ei ole yhtään vähemmän suomalainen siksi, ettei hän satu näyttämään jonkun toisen mielikuvan mukaiselta suomalaiselta.

    Siksi puhe ”vääränlaisista” ihmisistä ja siitä, keiden pitäisi lähteä tästä maasta, ei jää koskaan vain puheeksi jostakin kasvottomasta joukosta. Se osuu oikeisiin ihmisiin. Työkavereihin, koulukavereihin, naapureihin, ystäviin — ja joskus omiin lapsenlapsiin.

    Pyydän sinua pysähtymään hetkeksi. Kun sanot, etteivät ”nuo ihmiset” kuulu Suomeen, katso ympärillesi. Saatat huomata puhuvasi samalla ihmisistä, joita rakastat kaikkein eniten.

    Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun suurimpia ongelmia juuri nyt onkin se, että ihmisistä on tullut liian helposti kategorioita: Maahanmuuttajia. Työttömiä. Köyhiä. Vammaisia. Muslimeja. Seksuaalivähemmistöjä. Meitä ja heitä. Meitä ja muita.

    Minä haluan tehdä politiikkaa, jossa näiden kategorioiden takana nähdään ihminen ja yksilö. Turvallisessa yhteiskunnassa kenenkään ei pitäisi joutua todistamaan oikeuttaan kuulua joukkoon ihonvärinsä, nimensä, syntyperänsä tai minkään muunkaan ominaisuutensa vuoksi.

    Suomi kuuluu meille kaikille. Myös niille pienille nallekarkkeja syöville suomalaisille, jotka eivät satu näyttämään jonkun toisen mielestä tarpeeksi suomalaisilta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #EiOleMuitaOnVainMeitä

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Kun ei ole kotia mihin mennä

    Mihin sinä menisit, kun kotisi ei olisi enää turvallinen? Entä silloin, kun sinulla ei olisi kotia lainkaan?

    Keski-Uudellamaalla asuu noin 200 000 ihmistä. Näin suurella alueella kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisten mahdollisuudet päästä suojaan ovat kuitenkin häpeällisen heikot.

    Aamuposti kertoi turvakotien kasvavasta paineesta (AP 9.8.2026). Turvakotien asiakasmäärät ovat kasvaneet vuosi toisensa jälkeen ja viime vuonna turvakodeissa oli jo noin 6 000 asiakasta valtakunnallisesti. Tämä kertoo konkreettisesti siitä, että yhä useampi ihminen joutuu lähtemään omasta kodistaan väkivallan tai sen uhan vuoksi, mutta lähimmässä turvakodissa ei välttämättä ole hänelle tilaa.

    Keravalla toimii turvakoti, jossa on seitsemän asiakashuonetta. Viime vuonna se oli täynnä 137 päivänä. Turvakotiin voi hakeutua asuinpaikasta riippumatta, ja joissakin tilanteissa turvallisuus voi jopa edellyttää hakeutumista kauemmas väkivallan tekijästä. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta riittävälle turvakotiverkostolle

    Väkivaltaisesta kodista lähteminen on jo itsessään valtava askel, kun mukana voi olla pieniä lapsiakin. Rahaa, autoa tai toimivaa sosiaalista tukiverkostoa ei välttämättä ole. Tilanteeseen voi liittyä pelkoa, vammoja, taloudellista kontrollia ja vuosien aikana rakentunutta riippuvuutta väkivallan tekijästä.
    Silloin avun pitää löytyä nopeasti ja kohtuuetäisyydeltä.

    Toinen saman turvallisuuskysymyksen puoli on asunnottomuus. Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella on noin 200 000 asukasta, mutta meillä ei ole koko alueella edes ensisuojaa. Keusoten käytössä on Keravan Saviolla sijaitsevassa ensisuojassa vain kahdeksan paikkaa täysi-ikäisille asunnottomille. Ensisuoja on avoinna yöaikaan, eikä paikkaa voi varata. Esimerkiksi Hyvinkäältä matka taittuu Saviolle kahdella junalla ja loppumatka kävellen, yhdensuuntaisen matkan hinta on 6,50 euroa. Jokainen voi pohtia matkatapaa ja kustannuksia Saviolle omalta paikkakunnaltaan.

    Kahdeksan ensisuojapaikkaa lähes 200 000 asukkaan hyvinvointialueen tarpeisiin – ja vieläpä oman hyvinvointialueen ulkopuolella – ei ole riittävä palveluverkko kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten turvaksi.

    Turvakoti ja ensisuoja palvelevat eri tilanteissa olevia ihmisiä, eikä niitä pidä sekoittaa toisiinsa. Niitä yhdistää kuitenkin yksi perustavanlaatuinen asia: molempia tarvitaan juuri silloin, kun ihmiseltä puuttuu kaikkein perustavin turvallisuuden edellytys, eli paikka, jossa voi olla yön yli turvassa.

    Asunnottomuus ja lähisuhdeväkivalta eivät myöskään ratkea sillä, että ihminen saa katon päänsä päälle yhdeksi yöksi. Tarvitaan sosiaalityötä, terveydenhuoltoa, päihde- ja mielenterveyspalveluja, väkivaltatyötä ja ennen kaikkea tukea ja apua pysyvään ja turvalliseen asumiseen.

    Siksi meidän pitäisi puhua enemmän myös siitä, mitä tapahtuu turvakodin tai ensisuojan oven jälkeen.

    Turvallisuuspolitiikka mielletään helposti poliiseiksi, rangaistuksiksi, rajaturvallisuudeksi ja maanpuolustukseksi. Nekin ovat turvallisuutta. Mutta turvallisuutta on myös se, että väkivaltaa pakeneva löytää oven, joka aukeaa ja sitä että asunnoton ei joudu viettämään yötään kadulla. Kriisin hetkellä yhteiskunta ei voi antaa osoitteeksi seuraavaa kuntaa ja toivottaa hyvää matkaa.

    Turvallinen yhteiskunta mitataan lopulta myös siinä, mitä tapahtuu ihmiselle silloin, kun hänen turvallisuutensa romahtaa. Silloin avun pitää olla lähellä ja sitä pitää olla riittävästi.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta.

    (kirjoitus julkaistu Aamupostin Näkökulma-palstalla 12.8.2026)

  • Luottamus luo turvallisuutta

    Luottamus luo turvallisuutta

    Minnesotan järkyttävät tapahtumat ovat herättäneet Suomessakin keskustelua viranomaistoiminnasta, vallankäytöstä ja luottamuksesta. On ymmärrettävää, että ne puhuttavat täälläkin. Meidän on myös välttämätöntä pohtia mitä tapahtuu, kun luottamus viranomaisiin horjuu.

    Yhteiskunnan turvallisuuden kannalta viranomaisiin kohdistuva luottamus on aivan keskeistä, onpa kyse sitten tuomioistuimesta, poliisista, lastensuojelusta tai vankeinhoidosta, vain muutamia mainitakseni.Suomessa viranomaisjärjestelmä perustuu laillisuuteen, virkavastuuseen ja riippumattomuuteen. Viranomaiset eivät ole poliittisia toimijoita, vaan heidän tehtävänsä on turvata perusoikeuksia ja toimia ennakoitavasti myös ristiriitaisissa tilanteissa. Tämä on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa aivan keskeinen tekijä.

    Keskusteluilmapiiri on valitettavasti myös meillä muuttumassa. Vastakkainasettelu lisääntyy, ja viranomaisten toimintaa tarkastellaan yhä useammin poliittisten mieltymysten kautta. Kun viranomaisia ryhdytään arvottamaan poliittisina toimijoina, heidän riippumattomuutensa kyseenalaistuu ja toimintaedellytykset heikkenevät. Samalla murenee luottamus, joka on turvallisen yhteiskunnan perusedellytys. Ilman luottamusta mikään järjestelmä ei toimi.

    Oikeusvaltiossa vastuu on aina kaksisuuntaista. Viranomaisen valtaa rajaavat laki, virkavastuu ja valvonta. Kun viranomaiset toimivat lain ja virkavastuun alaisina, yhteiskunta edellyttää vastavuoroisesti, että viranomaisen antamia laillisia kehotuksia ja käskyjä noudatetaan. Tämä on turvallisuuden ja järjestyksen perusedellytys.

    Turvallisuuden näkökulmasta luottamus ei ole mielipidekysymys, vaan rakenteellinen edellytys. Viranomaisten tulee luonnollisestikin toimia lakeja ja asetuksia noudattaen. Viranomaistoimintaa valvotaan sekä ulkoisesti että sisäisesti. Väärinkäytöksiin ja ylilyönteihin puututaan, arvioidaan toiminnan lainmukaisuutta ja määrätään asianmukaiset seuraamukset rikkomuksista.

    Ilman luottamusta viranomaisten työ vaikeutuu, kriisinkestävyys heikkenee ja yleinen epävarmuus lisääntyy. Samalla vaarantuu se perusta, jonka varaan suomalainen yhteiskunta on rakennettu.

    Luottamus ei synny itsestään eikä säily ilman vaalimista. Sitä rakennetaan vastuullisella vallankäytöllä, selkeällä lainsäädännöllä ja keskustelukulttuurilla, joka ei tietoisesti rapauta yhteisiä rakenteita. Luottamus syntyy arjen teoissa ja sen menettäminen maksaa aina enemmän kuin sen ylläpitäminen.

    Turvallinen yhteiskunta tarvitsee ennen kaikkea luottamusta, ei vastakkainasettelua. Turvallisuus luo hyvinvointia meille kaikille.

    Kirjoitus julkaistu Aamupostissa 30.1.2026.