Kategoria: turvallisuus

  • Nuori mies, sinun ei tarvitse pärjätä yksin

    Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta parisen viikkoa. Naisiin kohdistuneen väkivallan uutisoinnin keskellä olen miettinyt, milloin olisi oikea hetki puhua nuorten miesten pahoinvoinnista. Tänään miestenviikko päättyy isänpäivään, ja päätin julkaista tekstin. Yhtä hyvin sen olisi voinut julkaista minä tahansa päivänä. Nuorten miesten hyvinvointi ansaitsee huomiota, ja naisiin kohdistuva väkivalta on otettava vakavasti. Molemmille keskusteluille on oltava tilaa.

    Helsingin Sanomissa oli 25.10.2026 juttu nuorista miehistä. Siinä nuoret kertovat yksinäisyydestä, työn löytämisen vaikeudesta ja siitä, kuinka hankalaa omasta pahasta olosta voi olla puhua. Yksi pohtii, onko hänessä itsessään jotain vikaa.

    Meillä kaikilla on tässä vakavan pohdinnan paikka. Miten kohtaamme nuoren, joka ei löydä paikkaansa tai uskalla pyytää apua? Saako hän tukea vai odotetaanko häneltä edelleen, että pitää vain osata ja jaksaa?

    Nuori voi näyttää ulospäin pärjäävältä ja silti olla aivan hukassa oman elämänsä kanssa. Koulutus voi olla suoritettu, mutta työpaikkaa ei löydy. Kavereita voi olla, mutta vaikeimmista asioista ei uskalla puhua kenellekään. Kun kysytään, miten menee, vastaukseksi tulee ”ihan hyvin”, vaikka kaikki olisi päin helvettiä.

    Sen kuuleminen, mitä vastauksen taakse jää, vaatii aikaa ja luottamusta. Aina ei tarvitse osata lukea rivien välistä oikein. Voi myös pysähtyä ja kysyä uudelleen, miten sinä oikeasti voit.

    Poikien ja nuorten miesten tilanteesta puhutaan usein ongelmien kautta. Julkisessa keskustelussa heihin liitetään väkivaltaa, syrjäytymistä ja kovia asenteita. Ongelmiin pitää puuttua, mutta samalla on katsottava, millaisia odotuksia me itse pojille ja miehille asetamme. Saako poika olla herkkä, epävarma tai peloissaan? Saako hän tarvita muita?

    Jos avun hakeminen tuntuu heikkouden tunnustamiselta, pelkkä kehotus hakea apua ei riitä. Tarvitaan turvallisia aikuisia, jotka ottavat asian puheeksi, kuuntelevat ja tarvittaessa kulkevat mukana ensimmäiselle käynnille. Palveluissa pitää osata kohdata myös nuori, joka ei pysty selittämään oloaan valmiiksi jäsennellyillä sanoilla.

    HS:n jutussa tärkeään rooliin nousee Poikien talo. Siellä tavataan muita, tehdään ruokaa, pelataan ja jutellaan. Nuorelle tällainen paikka voi olla arjen tärkeimpiä kiinnekohtia.

    Yhteinen tekeminen saattaa ulkopuolisesta näyttää vähäiseltä asialta. Mutta kuinka moni meistä entisistä nuorista muistaa oman nuorisotalonsa, kaverit ja ne turvalliset aikuiset, joiden luokse oli helppo mennä? Sitä tunnetta, että oli paikka, johon sai tulla ja jossa oli tervetullut.

    Nuorelle kohtaamispaikka voi tarkoittaa syytä lähteä kotoa, tuttua aikuista ja kokemusta siitä, että joku huomaa hänet. Keskusteluyhteys syntyy vähitellen muun tekemisen ohessa. Kaikki eivät aloita kertomalla suoraan, että tarvitsevat apua.

    Moni tulee paikalle hengaamaan kavereiden kanssa. Silloin pitäisi huomata myös hiljaisemmat ja syrjään vetäytyvät. Myös äänekkään ja rehvakkaan olemuksen taakse voi kätkeytyä epävarmuutta ja turvattomuutta. Jokainen tarvitsee tilaa puhua tunteistaan, myös surusta, pelosta ja häpeästä, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

    Siksi järjestöjen toiminta, etsivä nuorisotyö ja nuorten työpajat ansaitsevat pitkäjänteisen rahoituksen. Huolen nuorten yksinäisyydestä pitää näkyä myös päätöksissä. Meidän on turvattava paikat, joissa nuori voi kohdata muita ja saada tukea ilman vaatimusta osata ensin hakea oikeaa palvelua.

    Nuorten toiveet ovat ihan perusasioita: työtä, riittävä toimeentulo, oma koti ja läheisiä ihmisiä. Mahdollisuus rakentaa elämää eteenpäin. Näiden pitäisi olla jokaisen ulottuvilla.

    Työpaikkaa etsivälle nuorelle ei pidä antaa kuvaa, että työttömyys tarkoittaisi henkilökohtaista epäonnistumista. Työllistyminen vaatii myös avoimia työpaikkoja ja työnantajia, jotka antavat mahdollisuuden uransa alussa olevalle. Tarvitaan tukea ensimmäisiin askeliin sekä erilaisia väyliä koulutuksesta työhön.

    Kaikkien tulevaisuus ei rakennu saman koulutuspolun kautta. Käytännön osaamista ja ammatillista koulutusta on arvostettava. Yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka huoltavat, korjaavat, rakentavat ja pitävät arkemme toimivana. Tämän arvostuksen pitää näkyä myös palkassa, työehdoissa ja mahdollisuudessa tehdä työtä turvallisesti.

    Jos nuoren toimintakyky on heikentynyt, on selvitettävä yhdessä hänen kanssaan, mikä auttaisi. Tarvitseeko hän hoitoa, arjen tukea tai henkilökohtaista ohjausta? Pelkkä vaatimus ryhdistäytyä ei vastaa siihen, miksi hän ei juuri nyt pärjää.

    Oma pitkä työurani rikosseuraamusalalla on vahvistanut ajatustani siitä, kuinka tärkeää on saada apua ajoissa. Nuoren vaikeuksien ei pidä antaa kasvaa kohtuuttomiksi ennen kuin niihin vastataan. Avun saaminen ei saa edellyttää, että elämä on jo ajautunut kriisiin.

    Myös väkivallan uhkaan on puututtava varhain. Väkivallasta on kannettava vastuu, ja muita ihmisiä on suojeltava siltä. Samalla nuoren pitää saada apua tunteidensa tunnistamiseen ja toimintansa muuttamiseen. Jos hän uskaltaa sanoa pelkäävänsä omaa käytöstään, se on tärkeä avunpyyntö. Siihen täytyy vastata.

    Nuorten miesten hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu tasa-arvoon. Se ei vähennä tyttöjen ja nuorten naisten tuen tarvetta. Meidän on tunnistettava erilaiset vaikeudet ja rakennettava palveluja, joista jokainen voi saada tarvitsemaansa apua.

    Kaikki nuoret miehet eivät voi huonosti, ja vaikeuksia kokevakin on paljon enemmän kuin ongelmansa. Nuorilla miehillä on taitoja, huumoria, välittämistä ja annettavaa toisille ihmisille. Sitäkin meidän pitäisi osata nähdä ja sanoa ääneen.

    Minulle hyvinvointi ja turvallisuus kuuluvat yhteen. Turvallisuutta rakennetaan myös silloin, kun nuori löytää luotettavan aikuisen, pääsee hoitoon tai saa ensimmäisen työpaikkansa. Kun hän huomaa, että hänen läsnäolollaan on merkitystä ja joku odottaa häntä huomennakin.

    Nuoren ei pitäisi joutua ansaitsemaan oikeuttaan kuulua joukkoon. Meidän tehtävämme on rakentaa yhteiskuntaa, jossa hän voi luottaa siihen, ettei vaikeuksista tarvitse selvitä yksin.

    Tänä isänpäivänä ajattelen myös sitä, millaista miehen mallia välitämme seuraaville sukupolville. Isät, isoisät ja muut nuorelle tärkeät aikuiset voivat näyttää, että myös mies saa puhua tunteistaan, pyytää apua ja nojata toisiin. Kaikkea ei tarvitse osata eikä kaikesta selvitä omin voimin.

    Kaikilla ei ole isää lähellään, eikä isänpäivä ole kaikille helppo päivä. Siksi on erityisen tärkeää, että jokaisella nuorella olisi elämässään joku turvallinen aikuinen, joka kuuntelee ja pysyy rinnalla.

    Ja sinulle, nuori mies: sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Sinun arvosi ei riipu siitä, miten hyvin juuri nyt jaksat. Olet arvokas ja tärkeä.

    Hyvää isänpäivää isille, isoisille ja kaikille isän tehtävää kantaville. Lämpimiä ajatuksia myös teille, joille tämä päivä tuo mukanaan ikävää tai surua.

  • Milloin rangaistus on kärsitty?

    Voiko rikoksesta tuomittu koskaan päästä yhteiskunnan kanssa tasoihin? Milloin hän saa jatkaa elämäänsä niin, ettei menneisyyden teko määrittele kaikkea sitä, mitä hän tänään on tai mitä hänestä voisi vielä tulla?

    Voiko yhteiskunta vaatia ihmiseltä muutosta, jos se ei koskaan ole valmis hyväksymään sitä, että muutos on tapahtunut?

    Suomessa ajatellaan yleisesti, että rikoksesta seuraa rangaistus, mutta harvemmin pohdimme sitä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

    Olen jälleen kerran pohtinut tätä seuratessani keskustelua joidenkin eduskuntavaaliehdokkaiden rikostaustoista. Keskustelussa vastapuolen ehdokkaan menneisyys nähdään helposti esteenä, kun taas oman puolueen ehdokkaan kohdalla etsitään ymmärrystä ja selityksiä. Tämä houkutus koskee myös meitä vasemmistolaisia. Haluankin kysyä, arvioimmeko ihmisiä samoilla perusteilla puolueesta riippumatta.

    Rikoksista pitää voida puhua. Julkista valtaa tavoittelevan ihmisen toiminta kuuluu perustellusti julkiseen arviointiin. Samalla pitäisi osata puhua myös siitä, mitä rikoksen jälkeen on tapahtunut.

    Ensin on erotettava toisistaan rikosepäily, syyte ja tuomio. Epäily ei vielä tarkoita syyllisyyttä. Syyttömyysolettamus kuuluu oikeusvaltioon silloinkin, kun epäilty edustaa puoluetta, jonka politiikkaa itse vastustamme.

    Rangaistus ei poista teon seurauksia

    Ajatus rikoksen hyvittämisestä yhteiskunnalle on ymmärrettävä, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Rangaistuksen suorittaminen ei tee tapahtunutta tekemättömäksi. Vahingonkorvausvelvollisuus voi jatkua rangaistuksen jälkeenkin. Uhrille ja muille asianosaisille aiheutunut menetys tai trauma ei välttämättä koskaan häviä.

    Uhrilta ei voi vaatia anteeksiantoa, sovintoa tai luottamusta tekijään. Mahdollisuus uuteen alkuun ei saa tarkoittaa sitä, että uhrin pitäisi vaieta omista kokemuksistaan.

    Mahdollisuus uuteen alkuun ei tarkoita sitä, että kaikki ovet avautuisivat tai luottamus palautuisi automaattisesti. Rikostausta voi perustellusti rajata mahdollisuuksia ja estää pääsyn tiettyihin tehtäviin. Esimerkiksi lasten kanssa työskenneltäessä rikostaustalla on merkitystä soveltuvuuden arvioinnissa, ja poliisilta edellytetään erityistä nuhteettomuutta ja luotettavuutta. Muiden turvallisuudesta ja oikeuksista on huolehdittava myös silloin, kun tuemme rikoksesta tuomitun paluuta yhteiskuntaan.

    Rangaistuksen suorittaminen ei velvoita uhria antamaan anteeksi eikä tee tekijästä sopivaa jokaiseen tehtävään. Näistä rajoista ei kuitenkaan pidä seurata sitä, että ihmiseltä suljetaan kaikki mahdollisuudet rakentaa mielekästä ja rikoksetonta tulevaisuutta.

    Silti oikeusvaltiossa täytyy olla jokin merkitys sillä, että ihminen on suorittanut hänelle määrätyn rangaistuksen. Minusta rikostuomion ei pitäisi merkitä elinikäistä toisen luokan kansalaisuutta. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus rakentaa arkea, tehdä työtä, opiskella, osallistua ja kuulua yhteiskuntaan.

    Jos sanomme, että ihmisen on muututtava, meidän on oltava valmiita myös tunnistamaan muutos.

    Muutos tarvitsee myös mahdollisuuksia

    Rikosseuraamuslaitoksen arvopohjaan kuuluu usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa. Rikosseuraamusalalla pitkään työskennelleenä pidän tätä erityisen tärkeänä. Tämä velvoittaa katsomaan ihmistä myös sen kautta, mihin hän voi vielä päästä. Myös vankeuslain mukaan vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä hänen elämänhallintaansa ja sijoittumistaan yhteiskuntaan.

    Rikokset eivät synny tyhjiössä. Päihdeongelmat, mielenterveyden häiriöt, köyhyys ja syrjäytyminen eivät poista yksilön vastuuta teoistaan, mutta ne ovat usein osa taustaa. Jos haluamme vähemmän rikoksia, meidän täytyy olla kiinnostuneita myös niiden juurisyistä.

    Muutos vaatii ihmiseltä itseltään paljon. Vastuun ottamista, oman toiminnan tarkastelua ja käytännön tekoja. Usein se vaatii myös hoitoa, kuntoutusta ja irrottautumista ihmissuhteista, jotka ylläpitävät rikollista elämäntapaa.

    Yhteiskunnalta se vaatii mahdollisuuksia. Asunnon, toimeentulon ja mielekkään tekemisen kaltaiset asiat ovat uuden arjen rakennusaineita. Myös sillä on merkitystä, kohdataanko ihminen aina entisenä rikoksentekijänä vai ihmisenä, joka pyrkii elämään toisin.

    Voiko rikostaustainen saada poliittisen luottamuksen?

    Korkeat luottamustehtävät edellyttävät myös kansalaisten luottamusta, eikä sitä voi säätää lailla. Tähän moni vetää rajan. Tavalliseen elämään saa ehkä palata, mutta voiko rikoksesta tuomittu tavoitella yhteiskunnan korkeimpia tehtäviä?

    Aiempi rikostuomio ei Suomessa itsessään muodosta yleistä elinikäistä estettä kansanedustajaksi tai presidentiksi valitsemiselle. Ministeriltä perustuslaki edellyttää Suomen kansalaisuuden lisäksi, että hänet tunnetaan rehelliseksi ja taitavaksi. Oikeudellinen kelpoisuus ja poliittinen luottamus ovat kuitenkin eri asioita.

    Kenelläkään ei ole oikeutta tulla valituksi luottamustehtävään. Puolueella on vastuu ehdokasvalinnoistaan, ja äänestäjällä on oikeus arvioida ehdokkaan menneisyyttä. Uusi mahdollisuus ei ole lupaus äänistä tai ministerinpaikasta.

    Minusta arvioinnin pitäisi silti ulottua rikostaustaa koskevaa otsikkoa pidemmälle. Mitä on tehty, kuinka vakavasta teosta on kyse ja kuinka kauan siitä on? Onko toiminta toistunut? Miten teko liittyy tavoitellun tehtävän vastuisiin? Mitä ihminen on sen jälkeen tehnyt?

    Nuoruudessa tehty rikos ja vuosikymmenten rikokseton elämä kertovat erilaisesta tilanteesta kuin tuore tai toistuva rikollinen toiminta. Vakavuutta ei pidä häivyttää, mutta myöskään kuluneita vuosia ja muuttunutta toimintaa ei pidä sivuuttaa.

    Luottamus rakentuu avoimuudesta ja teoista

    Rikostaustaisen ehdokkaan on syytä varautua siihen, että menneisyys nousee julkisuuteen. Vanhakin asia voi palata keskusteluun vaaleista toiseen.

    Pidän viisaana sitä, että ehdokas kertoo tehtävän ja luottamuksen arvioinnin kannalta olennaisesta tuomiostaan itse. Mitä tapahtui? Millaiset asiat johtivat tekoon? Miten hän on kantanut vastuunsa, suorittanut rangaistuksensa ja muuttanut toimintaansa?

    Syiden ymmärtäminen auttaa ehkäisemään uusia rikoksia. Se ei tietenkään poista tekijän vastuuta. Avoimuudessakin on kunnioitettava uhrin ja muiden sivullisten yksityisyyttä.

    Minulle katumus, vastuunotto ja halu elää rikoksetonta elämää ovat tärkeitä. Niitä ei kuitenkaan voi arvioida vain taitavasti kirjoitetusta julkaisusta tai esiintymisestä. Katumus ei näy kaikilla samalla tavalla.

    Muutoksen uskottavuutta osoittavat ennen kaikkea ajan kuluessa tehdyt valinnat ja se, miten ihminen kohtelee muita. Samoja kysymyksiä pitäisi esittää oman puolueen ehdokkaalle ja poliittiselle vastustajalle.

    Myös yhteiskunnan on tunnistettava muutos

    Haluan yhteiskunnan, jossa rikoksista seuraa lain mukainen rangaistus, tekijä ottaa teostaan vastuun ja uhrin oikeudet otetaan vakavasti. Haluan myös yhteiskunnan, jossa ihminen voi rakentaa tulevaisuuden rangaistuksen jälkeen.

    Usko ihmisen kykyyn muuttua ja kasvaa punnitaan siinä, annammeko muuttuneen ihmisen tulla nähdyksi sellaisena kuin hän tänään on. Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös sillä, millaisen mahdollisuuden se antaa ihmiselle palata yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

    Jos emme koskaan hyväksy muutosta, emme oikeastaan usko edes kuntoutukseen, emmekä siihen, että rangaistuksella on joskus myös päätepiste.

    Jos vastaus kysymykseen ”milloin rangaistus on kärsitty?” on ”ei koskaan”, meidän olisi hyvä sanoa se ääneen. Silloin emme enää puhu toisesta mahdollisuudesta vaan elinikäisestä tuomiosta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Oikeusvaltio #Oikeudenmukaisuus #RikosJaRangaistus

  • Häpeän on vaihdettava puolta

    Miksi et lähtenyt? Miksi et vastustellut? Miksi kerrot vasta nyt?

    Nämä kysymykset toistuvat lähes joka kerta, kun joku kertoo kokeneensa seksuaaliväkivaltaa. Huomio siirtyy tekijän toiminnasta siihen, miten uhri käyttäytyi ennen tapahtumaa, sen aikana tai sen jälkeen.

    Pian keskustelu ei enää koskekaan mahdollista väkivaltaa vaan sitä, onko ihminen osannut olla oikeanlainen uhri.

    Minua tällainen ajattelutapa kuvottaa. Jokaisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Tuo oikeus kuuluu yhtä lailla ihmiselle, joka osaa sanoittaa rajansa, kuin ihmiselle, joka pelästyy eikä saa sanaa suustaan.

    Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei riipu iästä, ulkonäöstä, sukupuolesta, pukeutumisesta tai aiemmista ihmissuhteista. Sitä oikeutta ei menetä lähtemällä jonkun mukaan, flirttailemalla tai olemalla parisuhteessa. Aiempi läheisyys ei anna toiselle pysyvää lupaa. Mieltään saa muuttaa, ja myös kesken tilanteen saa haluta sen päättyvän.

    Nykyinen seksuaalirikoslainsäädäntö perustuu siihen, että seksuaalisen toiminnan on oltava vapaaehtoista. Toisen tahtoa ei voi olettaa eikä päätellä pelkästään siitä, ettei hän vastustele. Vapaaehtoisuutta voi ilmaista sanoilla tai toiminnalla. Laki tunnistaa myös tilanteita, joissa ihminen ei esimerkiksi pelon vuoksi pysty muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

    Tämän pitäisi näkyä myös asenteissamme. Suostumusta ei voi päätellä hiljaisuudesta, lamaantumisesta tai siitä, ettei toinen vastustele.

    Pelottavassa tilanteessa ihminen voi lamaantua. Hän voi olla tapahtuneen jälkeen poissaoleva, sekava tai ulospäin hyvin rauhallinen. Hän ei välttämättä heti osaa nimetä kokemaansa seksuaaliväkivallaksi tai kertoa siitä kenellekään. Siksi rauhallisuus tai kertomisen viivästyminen ei yksin kerro, mitä on tapahtunut.

    Silti seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu helposti mahdottomien odotusten eteen. Hänen pitäisi puolustautua, mutta vaarantaa itseään mahdollisimman vähän. Kertoa heti, selkeästi ja johdonmukaisesti. Osoittaa järkytystään, mutta säilyttää samalla täydellinen harkintakykynsä.

    Tällaisessa ajattelussa ihmisen todellinen kokemus jää kuvitellun ”optimaalisen uhrin” varjoon.

    Myös uhrin iän ja ulkonäön arvioiminen vie keskustelua väärään suuntaan. Oikeus koskemattomuuteen ei riipu siitä, pitääkö joku ihmistä viehättävänä. Kenenkään keho ei ole vapaasti käytettävissä, eikä kenenkään tarvitse perustella, miksi hänen rajojaan olisi pitänyt kunnioittaa.

    Pidän tärkeänä myös oikeusvaltion periaatteita. Rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua, ja syyllisyys ratkaistaan näytön perusteella tuomioistuimessa. Yksittäisen asian lopputulosta ei pidä päättää somessa.

    Samaan oikeudenmukaisuuteen kuuluu, että seksuaaliväkivallasta kertovaa ihmistä kohdellaan asiallisesti. Kertomuksen ja muun näytön huolellinen tutkiminen on välttämätöntä. Ihmisen nöyryyttäminen tai hänen ihmisarvonsa kyseenalaistaminen ei auta selvittämään tapahtunutta.

    Apua ja kunnioittavaa kohtaamista pitää saada myös silloin, kun rikosprosessi on kesken tai rikosilmoituksen tekeminen vasta harkinnassa. Läheisen, terveydenhuollon ammattilaisen tai tukipalvelun tehtävä on kuunnella ja auttaa. Tuen saaminen ei saa edellyttää sitä, että ihminen pystyy heti kertomaan kaiken tai tietää valmiiksi, mitä hän haluaa seuraavaksi tehdä.

    Meidän päättäjien vastuu on huolehtia siitä, että apua myös on saatavilla. Seksuaaliväkivaltaa kokenut tarvitsee tilanteensa mukaan terveydenhuoltoa, kriisiapua, oikeudellista neuvontaa ja pitkäkestoista tukea. Rikosuhripäivystys tarjoaa tukea myös rikosprosessin kysymyksiin. Näiden palvelujen ja järjestöjen työn jatkuvuus pitää turvata.

    Poliisilla, syyttäjillä ja tuomioistuimilla on oltava riittävät resurssit asioiden huolelliseen käsittelyyn ilman tarpeettomia viiveitä. Ammattilaisten koulutuksessa on ymmärrettävä myös sitä, miten pelko ja trauma voivat vaikuttaa ihmisen toimintaan. Näin rakennetaan sekä uhrin että epäillyn oikeusturvaa.

    Ennaltaehkäisy alkaa jo paljon aikaisemmin. Lasten ja nuorten pitää saada ikätasoista tietoa kehosta, omista rajoista ja toisen rajojen kunnioittamisesta. Samat taidot kuuluvat myös aikuisille: kysyminen, kuunteleminen ja pysähtyminen, jos toisen halusta on epävarmuutta.

    Seksuaaliväkivalta voi koskettaa ketä tahansa. Avun ja suojan pitää kuulua kaikille sukupuolesta, taustasta ja elämäntilanteesta riippumatta.

    Jokainen julkinen keskustelu kertoo myös muille seksuaaliväkivaltaa kokeneille, mitä puhumisesta voi seurata. Siksi sillä on väliä, millaisia kysymyksiä esitämme ja millaisia oletuksia toistamme.

    Minä haluan yhteiskunnan, jossa omista rajoista saa pitää kiinni ja niiden rikkomisesta uskaltaa kertoa. Jossa apua hakevaa kuunnellaan ja tapahtunut selvitetään huolellisesti.

    Liian usein seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu kantamaan häpeää teosta, jonka on tehnyt joku muu.

    Häpeän pitää kuulua sille, joka rikkoo toisen rajoja eikä sille, joka kertoo niiden rikkomisesta. Häpeän on vaihdettava puolta.

    Mielenterveystalon sivuilta löytyy apua seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Älä jää yksin. Olet tärkeä ja arvokas 🫶https://www.mielenterveystalo.fi/fi/aggressio-vakivalta/seksuaalisen-hairinnan-ja-vakivallan-seuraukset

  • Koti kuuluu myös miehelle, jonka ohi kuljemme

    Koti on paikka, jossa voi levätä ja olla rauhassa. Ilman kotia elämä rakentuu epävarmuudelle ja turvattomuudelle. Missä voin peseytyä? Missä säilytän lääkkeeni? Miten jaksan hoitaa asioitani, jos en ole saanut nukkua?

    17.10. vietettävän Asunnottomien yön teemana on tänä vuonna ”Näkyvillä, mutta näkymätön – Miesten asunnottomuus Suomessa”. Suomessa oli viime vuonna 4579 yksinelävää asunnotonta, joista 3556 oli miehiä. Asunnottomien määrä kasvoi edellisvuodesta 20 %.

    Kun sama näky toistuu, siihen voi tottua. Saatamme muistaa aina siinä samalla penkillä nuokkuvan miehen, mutta kävelemme päivä, viikko, kuukausi ja vuosi toisensa perään tuon miehen ohitse kohtaamatta häntä aidosti koskaan. Hänen tilanteensa voidaan huomata, mutta hänen tarpeensa ja tarinansa jäävät kuulematta.

    Pitäisi puhua enemmän siitä, miksi niin moni mies jää ilman kotia ja millainen tuki tavoittaisi ajoissa. Odotusta siitä, että miehen pitää pärjätä yksin, on syytä haastaa. Avun pyytäminen ei saa olla häpeä eikä avun saaminen kiinni siitä, kuinka taitavasti ihminen osaa kuvata hätäänsä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Tästä näkökulmasta asuminen liittyy olennaisesti myös mahdollisuuteen rakentaa uudenlaista arkea. Vankilasta vapautuvalle ihmiselle pitäisi olla selvää jo ennen vapautumista, missä hän asuu ja mistä saa tarvitsemansa tuen.

    On kohtuutonta odottaa ihmisen kiinnittyvän päihdehoitoon, opintoihin tai työhön, jos jokainen päivä alkaa yösijan etsimisellä. Asunto ei yksin ratkaise kaikkia ongelmia, mutta ilman sitä muiden ongelmien ratkaiseminen on paljon vaikeampaa. Kadulla ei kukaan kuntoudu.

    Asunnottomuuden taustalla voi olla monenlaisia elämäntilanteita: työttömyyttä, sairastumista, eroa, velkaantumista tai päihdeongelmia. Jokaisella asunnottomalla on oma elämäntarina ja polku, joka on päätynyt asunnottomuuteen.

    Asunnottomuuden kasvun syiksi on nostettu mm. sosiaaliturvan muutokset, elämisen kallistuminen sekä työttömyyden kasvu. Nämä pitää päätöksenteossa ottaa vakavasti. Jos tulot eivät riitä vuokraan ja asumisen tuki heikkenee, pelkkä kehotus löytää halvempi asunto ei auta, jos sellaista ei ole saatavilla.

    Apua pitää saada ennen kuin vuokravelka johtaa kodin menettämiseen. Tarvitsemme asumisneuvontaa, toimivia sosiaali- ja terveyspalveluja sekä riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Joillekin oma asunto riittää, toiset tarvitsevat sen rinnalle pitkäkestoista tukea. Palvelujen pitää joustaa ihmisen tarpeiden mukaan.

    Myös kuntien, hyvinvointialueiden, valtion ja järjestöjen yhteistyön on toimittava. Ihmistä ei saa jättää selvittämään yksin, minkä tahon vastuulle hänen hätänsä kuuluu. Siellä välimaastossa nimittäin on tälläkin hetkellä suuri joukko ihmisiä, joita pallotellaan taholta toiselle.

    Kenenkään ei pidä joutua todistamaan olevansa kodin arvoinen. Koti kuuluu myös sille miehelle, jonka ohi olemme tottuneet kulkemaan.

    Kirjoitus on julkaistu Aamupostissa 16.10.2026.

    Kuvassa neulomani Koti-ikävä-lapaset, joiden ohje löytyy Asunnottomien yön sivuilta: https://asunnottomienyo.fi/2025/08/osallistu-asunnottomien-yon-lapastempaukseen-ja-neulo-koti-ikava-lapaset-ohjeet-alla/

  • Lukusuositus: Valheiden sota – miten suurvallat muokkaavat todellisuutta

    Lukusuositus: Valheiden sota – miten suurvallat muokkaavat todellisuutta

    Mä olen äänikirjojen suurkuluttaja, kuuntelen äänikirjoja autoa ajaessa, kotitöitä tehdessä, neuloessa, vesijuostessa, lenkillä, eli ihan missä tahansa. Ja vaikka enimmäkseen tuleekin kuunneltua pohjoismaisia dekkareita, niin välipaloiksi kuuntelen myös asiapitoisempia tietokirjoja ja elämäkertoja. Pitäisi alkaa enemmänkin kirjoittelemaan luku-/kuuntelukokemuksista, koska nämä kyllä laajentaa omaa ajattelua ja näkökulmaa. Ja vaikka se oma mielipide ei muuttuisikaan, niin ehkä sitä kuitenkin sitten ymmärtää toisinajattelevia piirun verran paremmin.

    Kuuntelin äskettäin Pasi Eronen Wattin ja Juha-Antero Puistolan kirjan ”Valheiden sota – Miten suurvallat muokkaavat todellisuutta”. Löysin tämän kirjan Kriminologisen kirjaston suosituksista ja sieltäpä taisi jo löytyä seuraavakin kirja kuunneltavaksi.

    Tämä oli ehdottomasti niitä kirjoja, joiden jälkeen katsoo ympäröivää maailmaa vähän eri tavalla. Kirja käsittelee informaatiosodankäyntiä, disinformaatiota ja hybridivaikuttamista. Erityisen kiinnostavaa on se, ettei katse kohdistu vain Venäjään. Kirjassa tarkastellaan myös Kiinaa ja Yhdysvaltoja ja sitä, kuinka eri tavoin suurvallat pyrkivät vaikuttamaan siihen, miten ihmiset hahmottavat maailmaa.

    Mulle itselleni ehkä tärkein oivallus tästä kirjasta oli se, että informaatiovaikuttamisessa ei ole kyse vain siitä, uskooko ihminen valheen vai ei. Paljon hienovaraisempaa vaikuttamista on se, mistä ylipäätään puhumme. Mitkä asiat nousevat jatkuvasti esiin? Mitkä jäävät näkymättömiin? Mitkä aiheet herättävät meissä vihaa, pelkoa tai epäluottamusta? Ja kuka hyötyy siitä, jos yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu jatkuvaksi vastakkainasetteluksi?

    Sosiaalinen media tekeekin tästä erityisen kiinnostavaa. Emme kaikki enää edes näe samaa todellisuutta. Algoritmit rakentavat meille yksilöllisiä sisältövirtoja sen perusteella, mikä saa meidät pysähtymään, klikkaamaan, kommentoimaan ja jakamaan.Siksi informaatiovaikuttamisen onnistumiseksi ei välttämättä tarvitse saada ihmistä uskomaan johonkin tiettyyn väitteeseen. Joskus riittää, että saadaan ihmiset epäilemään kaikkea, suuttumaan toisilleen tai ajattelemaan, ettei mihinkään tietoon, mediaan, viranomaisiin tai demokraattisiin instituutioihin voi enää luottaa.

    Tämä sai miettimään myös omaa toimintaani somessa. Kun vastaan provosoivaan väitteeseen, levitänkö samalla sitä eteenpäin? Olisiko fiksumpi vaan sivuuttaa se ilman reagointia, ettei oma kommentti anna sille yhtään enempää näkyvyyttä? Kun joku sisältö herättää minussa välittömästi voimakkaan tunnereaktion, osaanko pysähtyä pohtimaan, miksi juuri tämä sisältö tuli eteeni? Ja pitäisikö välillä nukkua yön yli, ennen kuin lyön kantaani lukkoon asiassa? Entä kuinka usein jaan somessa jotain siksi, että se vahvistaa jo valmiiksi omaa käsitystäni maailmasta?

    Kriittinen medialukutaito ei tietenkään tarkoita sitä, ettei mihinkään pitäisi luottaa. Päinvastoin. Se tarkoittaa kykyä arvioida lähteitä, tarkistaa tietoa, tunnistaa omia ennakkokäsityksiä ja sietää myös sitä, ettei maailma aina ole niin yksinkertainen kuin somekeskustelu antaa ymmärtää.

    Demokratian kannalta tämä on iso kysymys. Yhteiskunta tarvitsee erimielisyyttä ja kovaa poliittistakin keskustelua. Mutta demokratia toimii huonosti, jos ihmisillä ei ole enää edes jonkinlaista yhteistä käsitystä siitä, mikä on totta.

    📚 Vahva lukusuositus siis tälle kirjalle. Halutessasi saat minulta linkin BookBeatin 60 päivän maksuttomaan kokeilujaksoon. Sieltä löytyy tämäkin kirja luettavaksi ja kuunneltavaksi. Laitahan viestiä, yhteystietoni löytyvät valikosta.

  • Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa keskustelu kääntyy helposti euroihin, avustuksiin ja säästötavoitteisiin. Minun mielestäni pitäisi puhua paljon enemmän siitä, mitä niillä euroilla oikeastaan tehdään ja mitä tapahtuu, jos työ jää tekemättä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Olen havainnut usein, kuinka helppoa rikollisuudesta on keskustella silloin, kun katsotaan vain rikosta ja siitä seuraavaa rangaistusta. Todellisuus on paljon monimutkaisempi.

    Rikoksen taustalla voi olla päihdeongelmia, mielenterveyden haasteita, asunnottomuutta, velkaantumista, rikkinäisiä ihmissuhteita, koulutuksen puutetta ja vuosien aikana kasautunutta huono-osaisuutta. Mikään näistä ei poista ihmisen vastuuta omista teoistaan. Mutta jos haluamme ehkäistä uusia rikoksia, meidän täytyy ymmärtää myös sitä, mikä rikollisuutta synnyttää ja ylläpitää ja ennen kaikkea miettiä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

    Vankilan portista vapautuva ihminen tarvitsee paljon muutakin kuin muovikassin tavaroilleen. Tarvitaan asunto, toimeentuloa, päihdekuntoutusta, mielenterveyden tukea, opiskelu- tai työmahdollisuuksia, ihmissuhteita. Joskus tarvitaan aivan konkreettisesti joku ihminen kulkemaan rinnalla ensimmäiset askeleet takaisin tavalliseen arkeen. Juuri tässä työssä järjestöillä on valtavan suuri merkitys.

    Järjestöt ei ole vain kiva lisä

    Haaste-lehden numerossa 2/2026 käsitellään laajasti kansalaisjärjestöjen merkitystä rikosten ehkäisyssä, päihdetyössä ja rikosseuraamusalalla. Lehden pääkirjoituksessa todetaan osuvasti, että kolmas sektori sekä paikkaa että täydentää hyvinvointivaltion turvaverkkoja. Järjestöt tekevät työtä esimerkiksi päihteettömissä kohtaamispaikoissa, asumisen tukemisessa ja rikosten uhrien auttamisessa.

    Rikosseuraamusalalla järjestöt ovat olleet jo pitkään tärkeitä kumppaneita. Ne järjestävät vankiloissa monenlaista kuntouttavaa toimintaa, kuten päihdekuntoutusta ja muuta ohjelmatoimintaa. Vielä tärkeämmäksi niiden rooli muodostuu vapautumisvaiheessa, kun vankilan hallittu ja rajattu ympäristö vaihtuu arjen todellisuuteen.

    Siellä pitäisi pystyä pitämään kiinni päihteettömyydestä, hoitamaan viranomaisasioita, löytämään asunto, selvittämään toimeentulo ja rakentamaan kokonaan uudenlaista elämää. Jos kaikki nämä asiat kaatuvat päälle yhtä aikaa eikä tukea ole saatavilla, riski palata vanhoihin toimintamalleihin kasvaa.

    Siksi vapautumisen jälkeinen tuki ei ole mitään ylimääräistä hyväntekeväisyyttä tai jotain ekstrakivaa. Se on mitä suurimmassa määrin rikosten ehkäisyä. Ja kun ehkäisemme uuden rikoksen, ei tule myöskään uutta uhria.

    Järjestö tavoittaa monesti ihmisen, jota viranomainen ei tavoitaTämä on yksi järjestötyön vahvuuksista, jonka olen työssäni oppinut ymmärtämään vuosi vuodelta konkreettisemmin. Viranomaisia tietysti tarvitaan. Meillä on vastuumme, velvollisuutemme ja lakisääteiset tehtävämme. Mutta viranomainen ei aina ole se taho, jonka oven ihminen ensimmäiseksi uskaltaa avata.

    Haaste-lehden haastattelussa EHYT ry:n Annuska Dal Maso kuvaa, kuinka järjestöjen apua voidaan tarjota matalalla kynnyksellä, anonyymisti, virka-aikojen ulkopuolella ja siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat. Palvelu voi olla olemassa, mutta se ei auta ketään, jos ihminen ei löydä tai pääse sen luo.Järjestöillä on myös sellaista kokemukseen ja vertaistukeen perustuvaa osaamista, jota viranomainen ei voi samalla tavalla tuottaa. Ihminen, joka itse tietää, miltä päihderiippuvuudesta toipuminen, vankilasta vapautuminen tai elämäntilanteen rakentaminen uudelleen tuntuu, voi joskus tavoittaa toisen ihmisen aivan eri tavalla.

    Järjestöjen ei ole tarkoituskaan korvata julkisia palveluita. Kyse on siitä, että ne täydentävät niitä tavalla, johon viranomainen ei yksin pysty.

    Säästyykö järjestöleikkauksella todella rahaa?

    Sosiaali- ja terveysjärjestöjen STEA-rahoitusta on leikattu voimakkaasti. Vuonna 2026 avustuksia myönnettiin noin 274 miljoonaa euroa, eli noin 110 miljoonaa euroa vähemmän kuin vuonna 2024. STEAn tämänhetkisen tiedon mukaan avustusten määrä putoaa vuoden 2026 noin 274 miljoonasta ensi vuonna noin 190 miljoonaan euroon.

    Excelissä tämä näyttää säästöltä. Ihmisen elämässä laskutoimitus ei ole yhtä yksinkertainen.

    Jos päihdeongelmainen ei saa apua ajoissa, päihdeongelma ei katoa. Jos mielenterveyden ongelmista kärsivältä katoaa matalan kynnyksen tukipaikka, ongelma ei katoa. Jos vankilasta vapautuva jää ilman asuntoa ja tukea, hänen ongelmansa eivät katoa.

    Ongelmat siirtyvät ja monesti ne myös silloin pahenevat ja syvenevät. Ja silloin ne tulevat vastaan päivystyksessä, lastensuojelussa, sosiaalipalveluissa, poliisissa, oikeuslaitoksessa ja pahimmassa tapauksessa uudelleen rikosseuraamusjärjestelmässä.

    Paljonko me sellaisessa tapauksessa oikeastaan säästimmekään?

    Hyvinvointi ja turvallisuus eivät ole toistensa vastakohtia

    Rikollisuudesta käytävässä keskustelussa turvallisuus typistyy turhan usein poliisien määrään, rangaistusten pituuteen ja vankipaikkoihin. Niitäkin tarvitaan. Oikeusvaltion täytyy pystyä puuttumaan rikoksiin ja panemaan tuomiot täytäntöön.

    Uskallan silti omalla työ- ja elämänkokemuksellani sanoa, että turvallisuutta ei rakenneta vain sen jälkeen, kun rikos on jo tapahtunut.

    Turvallisuutta rakennetaan paljon aikaisemmin. Sitä rakennetaan koulussa, nuorisotyössä ja perheiden palveluissa. Sitä rakennetaan mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Sitä rakennetaan sillä, että ihminen saa asunnon ja mahdollisuuden työhön tai opiskeluun. Ja sitä rakennetaan järjestöissä.

    Dal Maso käyttää osuvaa vertausta jokeen putoavista ihmisistä: voimme pelastaa ihmisiä alajuoksulla vedestä yhä uudelleen, mutta jossain vaiheessa pitäisi mennä yläjuoksulle katsomaan, miksi ihmiset putoavat jokeen ja sitten pitää korjata rikkoutunut kaide.

    Ajatus sopii erinomaisesti myös kriminaalipolitiikkaan. Meidän täytyy auttaa niitä, jotka ovat jo pudonneet. Mutta jos kaikki rahat käytetään ihmisten nostamiseen vedestä ja samalla säästetään kaiteen korjaamisesta, olemme loputtomassa ja äärimmäisen kalliissa kierteessä. Kalliissa sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Entä jos kukaan ei enää ole vastassa?

    Rikosseuraamusalalla tilanne on tällä hetkellä erityisen ristiriitainen. Vankimäärä on kasvanut ja vankilat ovat hyvin vaikeasti yliasutettuja. Samalla myös Rikosseuraamuslaitoksen resurssit ovat tiukalla. Haaste-lehdessä kuvataan, kuinka kuntoutustoimintaa on jouduttu mukauttamaan ja yhteistyötä kumppaneiden kanssa karsimaan. Samaan aikaan järjestöt kamppailevat omien rahoitusleikkaustensa kanssa.

    Tarve ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin.

    Kun julkisten palvelujen voimavarat vähenevät ja samaan aikaan leikataan järjestöiltä, syntyy helposti aukko. Ja juuri siihen aukkoon putoavat yleensä ensimmäisenä ne ihmiset, joiden elämässä ongelmia on jo valmiiksi eniten. Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa ei pitäisikään katsoa vain sitä, paljonko yhdeltä budjettiriviltä voidaan vähentää. Pitäisi kyetä huomioimaan se kokonaisvaikutus, mitä sillä rahalla saadaan aikaan.

    Kuinka monta ihmistä saa apua ennen kuin tilanne kriisiytyy? Kuinka moni löytää päihteettömän yhteisön? Kuinka moni saa apua asunnon löytämiseen? Kuinka moni vankilasta vapautuva saa rinnalleen ihmisen, joka auttaa ensimmäisten vaikeiden viikkojen yli? Ja kuinka monta rikosta jää sen vuoksi tekemättä? Kaikkea tätä on vaikea laskea euroiksi, mutta sillä on valtava arvo sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Olen toistanut lukuisia kertoja, että hyvinvointi luo turvallisuutta. Järjestöjen tekemä työ on tästä yksi hyvin konkreettinen esimerkki. Järjestöiltä leikkaaminen on järjestöpolitiikkaa, mutta ennen kaikkea se on sosiaalipolitiikkaa, päihdepolitiikkaa, kriminaalipolitiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa.

    Se on myös talouspolitiikkaa ja arvovalintoja: Jos järjestö ei enää tee tätä työtä, kuka sen tekee? Mitä meille kaikille maksaa, jos sitä ei tee kukaan?

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Järjestöleikkaukset #Rikosseuraamusala

  • Suomessa ei ole korruptiota! (vai onko sittenkin?)

    Suomessa ei ole korruptiota! (vai onko sittenkin?)

    Suomessa on totuttu olemaan ylpeitä siitä, että olemme yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Eikä syyttä. Virkamiehelle ei tarvitse sujauttaa seteleitä saadakseen rakennusluvan, poliisia ei tarvitse lahjoa välttääkseen sakot eikä lääkärille tarvitse maksaa tiskin alta päästäkseen hoitoon.

    Tässä piileekin yksi suomalaisen korruptiokeskustelun ongelmista. Jos korruptioksi mielletään vain lahjukset, rahakuoret ja suoranaiset rikokset, suuri osa vallan väärinkäytöstä jää kokonaan havaitsematta. Suomalainen korruptio voi olla hyvinkin verkostomaista, kuten esim. hyvä veli -järjestelmiä, kaksoisrooleja, epäselviä sidonnaisuuksia, sisäpiirejä, suosintaa ja päätöksentekoa, jossa samat ihmiset kohtaavat vuoroin poliitikkoina, yritysten edustajina, järjestöjen vaikuttajina ja julkisten varojen käytöstä päättävinä henkilöinä.

    Oikeusministeriön vuonna 2026 julkaisema ensimmäinen kansallinen korruptiotilannekuva vahvistaa juuri tätä käsitystä. Suomessa lahjontaa suurempina ongelmina nähdään päätöksenteon avoimuuden puute, esteellisyys ja kaksoisroolit, suosinta sekä epäeettiset verkostot. Tästä päästääkin suomalaisen korruption ytimeen. Kaikki epäeettinen vallankäyttö ei ole laitonta, siksipä siihen on usein vaikea puuttuakaan.

    Miten vallankäyttö muuttuu epäeettiseksi?

    Vaikka kyseessä olisikin ”maan tapa”, niin siitä pitäisi pystyä puhumaan. Vääristyneet toimintatavat muotoutuvat vähitellen, eikä ole ehkä edes mahdollista osoittaa yhtä rikosta, yhtä syyllistä tai yhtä hetkeä, jolloin asiat lähtivät luisumaan rakenteelliseksi korruptioksi. Toimintatapoja saatetaan selitellä, että näin on meillä aina tehty, kaikkihan hänet tuntevat, tämä on aivan normaalia eikä tässä ainakaan mitään laitonta ole. Nämä ovat kuitenkin varsin pehmoisia selityksiä, eivätkä useinkaan kestä tarkempaa tarkastelua.

    Jos päätöksentekijän ja päätöksestä hyötyvän tahon suhde on liian läheinen, ongelma ei katoa sillä, ettei rikoslain tunnusmerkistö täyty. Jos päätöksiä valmistellaan pienessä piirissä ennen kuin ne tulevat muodolliseen päätöksentekoon, avoimuuden vaatimus ei toteudu sillä, että lopullinen pöytäkirja julkaistaan verkossa.

    Hyvä veli -verkoston ongelma ei ole se, että ihmiset tuntevat toisensa. Erityisesti paikallispolitiikassa on mahdotonta välttää sitä, että ihmiset tuntevat toisensa. Samat henkilöt kohtaavat politiikassa, järjestöissä, yrityksissä ja erilaisissa luottamustehtävissä. Siinä ei ole mitään väärää. Ongelma on se, kun verkosto muuttuukin valuutaksi. Kun joku pääsee mukaan, koska tuntee oikean ihmisen. Kun joku saa tietoa ennen muita. Kun yksi toimija pääsee kertomaan näkemyksensä päätöksentekijöille, mutta toinen ei edes tiedä keskustelua käytävän. Kun tehtäviä kierrätetään tuttujen kesken tai kun kriittistä kysymystä ei haluta esittää, koska pöydän toisella puolella istuu tuttu.

    Ja jos samoilla ihmisillä on useita keskenään risteäviä rooleja, kysymys ei ole vain juridisesta esteellisyydestä. Kysymys on myös siitä, miltä vallankäyttö näyttää kansalaisen silmissä. Luottamus päätöksentekoon ei rakennu vain siitä, että toimitaan lain mukaan, sen täytyy myös näyttää reilulta.

    Poliittisessa päätöksenteossa korruptioriskit liittyvät väistämättä rahaan, vaikutusvaltaan ja verkostoihin: kuka rahoittaa vaalikampanjoita, ketkä pääsevät tapaamaan päätöksentekijöitä, keiden näkemyksiä kuullaan lakeja valmisteltaessa, millaisia sidonnaisuuksia päättäjillä on. On myös tärkeä havainnoida, mihin tehtäviin poliitikot siirtyvät politiikan jälkeen ja toki myös se, mistä tehtävistä he tulevat politiikkaan.

    Demokratiassa vaikuttaminen kuuluu tietysti asiaan. Yrityksillä, ammattiliitoilla, kansalaisjärjestöillä ja muilla yhteiskunnan toimijoilla pitää olla oikeus kertoa näkemyksensä päätöksentekijöille. Ongelma syntyy silloin, jos vaikutusvalta riippuu siitä, kenellä on parhaat henkilökohtaiset suhteet, eniten rahaa tai suorin pääsy vallan kabinetteihin. Silloin kaikilla ei enää ole samanlaista mahdollisuutta tulla kuulluksi.

    Korruptio voi siis olla täysin laillista, siksi etenkään rakenteellista korruptiota ei voida tarkastella vain laillisuuden näkökulmasta. Pitää aidosti punnita, onko tämä avointa ja tasapuolista, kestäisikö toiminta päivänvalon. Voiko päätöstä perustella ihmiselle, jolla ei ole suhteita, rahaa tai pääsyä vallan sisäpiireihin? Jos vastaus edellisiin on ei, pitäisi todellakin olla huolissaan, vaikka rikoslaista ei sopivaa pykälää löytyisikään.

    Rakenteellinen korruptio koskee niin valtakunnanpolitiikkaa kuin myös kunta- ja hyvinvointialuepolitiikkaakin. Niissä tehdään valtavasti päätöksiä julkisista hankinnoista, rakentamisesta, kiinteistöistä, kaavoituksesta, palvelujen järjestämisestä ja miljoonien eurojen sopimuksista. Pienemmillä paikkakunnilla ihmiset myös väistämättä tuntevat toisensa. Se ei itsessään ole korruptiota. mutta juuri siksi avoimuuden, esteellisyyden ja sidonnaisuuksien suhteen pitää olla erityisen tarkkana.

    ”Kaikkihan täällä tuntevat toisensa” ei saa ikinä muuttua perusteluksi sille, ettei sidonnaisuuksista tarvitse välittää, päinvastoin. Mitä pienemmät piirit, sitä tärkeämpiä ovat avoimet rakenteet. Avoimuus suojaa rehellistä päättäjää ja päätöksentekijää eikä korruptiontorjuntaa pitäisi nähdä poliitikkoihin tai virkamiehiin kohdistuvana epäluottamuslauseena.

    Avoimuus suojaa demokratiaa ja päätöksentekoa

    Selkeät esteellisyyssäännöt, avoimet sidonnaisuudet, läpinäkyvä vaalirahoitus, julkisten hankintojen valvonta, lobbaamisen avoimuus ja mahdollisuus ilmoittaa väärinkäytösepäilyistä ovat keinoja varmistaa, ettei päätöksenteon rehellisyys jää pelkästään yksittäisten ihmisten hyvän tahdon varaan. Hyvä järjestelmä ei perustu siihen, että vallankäyttäjien oletetaan aina olevan hyviä ihmisiä. Hyvä järjestelmä rakennetaan niin, ettei valtaa ole helppo käyttää väärin.

    Korruptioriskien tunnistamiseen voisi soveltaa hyvin yksinkertaista testiä: jos kaikki asiaan liittyvät sidonnaisuudet, tapaamiset, keskustelut ja vaikuttamisyritykset julkaistaisiin huomenna etusivulla, pystyisinkö edelleen puolustamaan toimintaani? Jos vastaus on kyllä, ollaan todennäköisesti melko turvallisilla vesillä. Jos ensimmäinen reaktio on, että ”tätä ei ehkä kannata kertoa”, hälytyskellojen pitäisi soida.

    Vallankäytön eettisyyden rimaa ei pitäisi asettaa siihen, pystyykö joku myöhemmin osoittamaan tapahtuneen rikoksen. Riman pitää olla korkeammalla ja julkisen vallan pitää kestää päivänvalo. Korruption torjumisessa pitäisi puhua rikosten lisäksi paljon enemmän riskienhallinnasta ja vallankäytön etiikasta.

    Rakenteellisessa korruptiossa kaikkein vakavin seuraus on luottamuksen rapautuminen. Jos ihmisille syntyy käsitys, että oikeilla suhteilla saa enemmän vaikutusvaltaa kuin hyvillä perusteluilla, demokratian uskottavuus kärsii. Rehellisyys pitää voida todentaa myös ulkopuolelta.

    Suomi on kansainvälisesti tarkasteltuna edelleen korkean luottamuksen ja vähäisen korruption yhteiskunta. Siitä kannattaa olla ylpeä, mutta siitä ei pidä tulla tekosyy olla katsomatta kriittisesti omia rakenteitamme.

    Ehkä vaarallisinta korruptiontorjunnassa onkin väittää, ettei meillä sellaista Suomessa ole. Kyllä meillä on. Se ei vaan näytä siltä, miltä me luulemme sen näyttävän.

  • Mietelmä vaaliteltalta

    Aurinkoinen lauantaipäivä 5.9.2026 kului mukavasti Keravan Sirkusmarkkinoilla Vasemmistoliiton teltalla ☀️

    Päivään mahtui valtavasti hyviä kohtaamisia ja keskusteluja. Erityisen ilahduttavaa oli se, kuinka moni pysähtyi ihan oma-aloitteisesti toivottamaan menestystä tuleviin eduskuntavaaleihin.

    Oma kokemukseni on, että kannustus vaalityöhön on nyt jotenkin poikkeuksellisen laajaa. Ihmiset hakeutuvat teltalle keskustelemaan aivan eri tavalla kuin aiempien vaalien alla. Ilmassa on selvästi muutoksen kaipuuta ja myös syvää tyytymättömyyttä Orpon ja Purran hallituksen politiikkaan.

    Eikä ihmisillä ollut huoli vain omasta pärjäämisestään. Päinvastoin. Monessa keskustelussa kaikkein suurimmaksi huoleksi nousivat nuoret: nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja tulevaisuudenuskon mureneminen. Myös eriarvoisuuden lisääntyminen, rasismin kasvu ja yhteiskunnan jatkuva vastakkainasettelu puhuttivat.

    Yksi kohtaaminen jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleeni:

    Teltalle tuli iäkkäämpi mies vaimonsa ja kahden pienen lapsenlapsensa kanssa. Vaimo ja lapset ottivat tarjoamani nallekarkit, kiittivät kauniisti ja siirtyivät hieman sivummalle. Siinä vaiheessa en edes ymmärtänyt heidän olevan samaa seuruetta.

    Mies jäi keskustelemaan kanssani ja haastamaan Vasemmistoliiton politiikkaa. Pidän tällaisista keskusteluista. Politiikassa ei ole mitään järkeä, jos keskustelemme vain niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi kanssamme samaa mieltä. Minusta keskusteluyhteyden säilyttäminen on erityisen tärkeää juuri silloin, kun näkemykset ovat kaukana toisistaan.

    Mies totesi, että Suomessa on vain kaksi puoluetta, jotka tekevät niin kuin sanovat: Vasemmistoliitto ja hänen itsensä kannattama puolue.

    Kysyin häneltä sitten yksinkertaiset kysymykset: Mitä hyvää sinä olet itse saanut äänesi vastineeksi? Miten sinun elämäsi on nykyisen hallituksen aikana parantunut?
    Vastaus oli: ei mitenkään.
    Silti luottamus omaan puolueeseen oli horjumaton.

    Maahanmuuttoa Suomeen ei hänen mielestään tarvittaisi lainkaan, koska tekoäly korvaisi tulevaisuudessa puuttuvan työvoiman. Kysyin, miten tekoäly esimerkiksi vaihtaa hänen vaippansa silloin, kun hän itse tarvitsee hoivaa. Robotit kuulemma hoitavat senkin.

    Jep, tämäpä selvä sitten.

    Keskustelun edetessä myös hyvin kielteiset ja rasistiset asenteet maahanmuuttajia kohtaan tulivat esiin. En kuvittele, että yhden markkinateltalla käydyn keskustelun aikana muutetaan vuosien tai vuosikymmenten aikana rakentuneita käsityksiä. Joskus voi silti saada ihmisen edes hetkeksi pysähtymään oman ajattelunsa ristiriitojen äärelle. Tässäkin keskustelussa niitä riitti.

    Varsinainen hämmennykseni tuli kuitenkin vasta keskustelun päätyttyä.

    Mies lähti teltalta ja käveli sen herttaisen iäkkäämmän naisen ja kahden polvenkorkuisen, nallekarkeista kauniisti kiittäneen lapsen luokse. He olivat hänen perhettään.

    Ja nämä kaksi pientä lasta olivat ulkonäöltään juuri sellaisia suomalaisia, joiden suomalaisuuden joku toinen samanlaisia puheita puhuva ihminen saattaisi kyseenalaistaa pelkän ihonvärin tai etnisten piirteiden perusteella.

    Siinä hetkessä koko keskustelu sai aivan toisenlaisen sävyn.

    Rasismi on helppoa niin kauan kuin sen kohde on kasvoton ”maahanmuuttaja”. Joku toinen. Joku kaukana. Joku, josta voi puhua ihmisryhmänä sen sijaan, että näkisi ihmisen. Mutta entä kun sillä ihmisellä on kasvot? Entä kun hän on se pieni lapsi, joka seisoo vieressäsi nallekarkkipussi kädessään?

    Ihonväristä, kasvonpiirteistä, nimestä tai vaatetuksesta ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata eikä sitä, kuuluuko hän tänne. Suomessa syntynyt Suomen kansalainen ei ole yhtään vähemmän suomalainen siksi, ettei hän satu näyttämään jonkun toisen mielikuvan mukaiselta suomalaiselta.

    Siksi puhe ”vääränlaisista” ihmisistä ja siitä, keiden pitäisi lähteä tästä maasta, ei jää koskaan vain puheeksi jostakin kasvottomasta joukosta. Se osuu oikeisiin ihmisiin. Työkavereihin, koulukavereihin, naapureihin, ystäviin — ja joskus omiin lapsenlapsiin.

    Pyydän sinua pysähtymään hetkeksi. Kun sanot, etteivät ”nuo ihmiset” kuulu Suomeen, katso ympärillesi. Saatat huomata puhuvasi samalla ihmisistä, joita rakastat kaikkein eniten.

    Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun suurimpia ongelmia juuri nyt onkin se, että ihmisistä on tullut liian helposti kategorioita: Maahanmuuttajia. Työttömiä. Köyhiä. Vammaisia. Muslimeja. Seksuaalivähemmistöjä. Meitä ja heitä. Meitä ja muita.

    Minä haluan tehdä politiikkaa, jossa näiden kategorioiden takana nähdään ihminen ja yksilö. Turvallisessa yhteiskunnassa kenenkään ei pitäisi joutua todistamaan oikeuttaan kuulua joukkoon ihonvärinsä, nimensä, syntyperänsä tai minkään muunkaan ominaisuutensa vuoksi.

    Suomi kuuluu meille kaikille. Myös niille pienille nallekarkkeja syöville suomalaisille, jotka eivät satu näyttämään jonkun toisen mielestä tarpeeksi suomalaisilta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #EiOleMuitaOnVainMeitä

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Kun ei ole kotia mihin mennä

    Mihin sinä menisit, kun kotisi ei olisi enää turvallinen? Entä silloin, kun sinulla ei olisi kotia lainkaan?

    Keski-Uudellamaalla asuu noin 200 000 ihmistä. Näin suurella alueella kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisten mahdollisuudet päästä suojaan ovat kuitenkin häpeällisen heikot.

    Aamuposti kertoi turvakotien kasvavasta paineesta (AP 9.8.2026). Turvakotien asiakasmäärät ovat kasvaneet vuosi toisensa jälkeen ja viime vuonna turvakodeissa oli jo noin 6 000 asiakasta valtakunnallisesti. Tämä kertoo konkreettisesti siitä, että yhä useampi ihminen joutuu lähtemään omasta kodistaan väkivallan tai sen uhan vuoksi, mutta lähimmässä turvakodissa ei välttämättä ole hänelle tilaa.

    Keravalla toimii turvakoti, jossa on seitsemän asiakashuonetta. Viime vuonna se oli täynnä 137 päivänä. Turvakotiin voi hakeutua asuinpaikasta riippumatta, ja joissakin tilanteissa turvallisuus voi jopa edellyttää hakeutumista kauemmas väkivallan tekijästä. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta riittävälle turvakotiverkostolle

    Väkivaltaisesta kodista lähteminen on jo itsessään valtava askel, kun mukana voi olla pieniä lapsiakin. Rahaa, autoa tai toimivaa sosiaalista tukiverkostoa ei välttämättä ole. Tilanteeseen voi liittyä pelkoa, vammoja, taloudellista kontrollia ja vuosien aikana rakentunutta riippuvuutta väkivallan tekijästä.
    Silloin avun pitää löytyä nopeasti ja kohtuuetäisyydeltä.

    Toinen saman turvallisuuskysymyksen puoli on asunnottomuus. Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella on noin 200 000 asukasta, mutta meillä ei ole koko alueella edes ensisuojaa. Keusoten käytössä on Keravan Saviolla sijaitsevassa ensisuojassa vain kahdeksan paikkaa täysi-ikäisille asunnottomille. Ensisuoja on avoinna yöaikaan, eikä paikkaa voi varata. Esimerkiksi Hyvinkäältä matka taittuu Saviolle kahdella junalla ja loppumatka kävellen, yhdensuuntaisen matkan hinta on 6,50 euroa. Jokainen voi pohtia matkatapaa ja kustannuksia Saviolle omalta paikkakunnaltaan.

    Kahdeksan ensisuojapaikkaa lähes 200 000 asukkaan hyvinvointialueen tarpeisiin – ja vieläpä oman hyvinvointialueen ulkopuolella – ei ole riittävä palveluverkko kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten turvaksi.

    Turvakoti ja ensisuoja palvelevat eri tilanteissa olevia ihmisiä, eikä niitä pidä sekoittaa toisiinsa. Niitä yhdistää kuitenkin yksi perustavanlaatuinen asia: molempia tarvitaan juuri silloin, kun ihmiseltä puuttuu kaikkein perustavin turvallisuuden edellytys, eli paikka, jossa voi olla yön yli turvassa.

    Asunnottomuus ja lähisuhdeväkivalta eivät myöskään ratkea sillä, että ihminen saa katon päänsä päälle yhdeksi yöksi. Tarvitaan sosiaalityötä, terveydenhuoltoa, päihde- ja mielenterveyspalveluja, väkivaltatyötä ja ennen kaikkea tukea ja apua pysyvään ja turvalliseen asumiseen.

    Siksi meidän pitäisi puhua enemmän myös siitä, mitä tapahtuu turvakodin tai ensisuojan oven jälkeen.

    Turvallisuuspolitiikka mielletään helposti poliiseiksi, rangaistuksiksi, rajaturvallisuudeksi ja maanpuolustukseksi. Nekin ovat turvallisuutta. Mutta turvallisuutta on myös se, että väkivaltaa pakeneva löytää oven, joka aukeaa ja sitä että asunnoton ei joudu viettämään yötään kadulla. Kriisin hetkellä yhteiskunta ei voi antaa osoitteeksi seuraavaa kuntaa ja toivottaa hyvää matkaa.

    Turvallinen yhteiskunta mitataan lopulta myös siinä, mitä tapahtuu ihmiselle silloin, kun hänen turvallisuutensa romahtaa. Silloin avun pitää olla lähellä ja sitä pitää olla riittävästi.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta.

    (kirjoitus julkaistu Aamupostin Näkökulma-palstalla 12.8.2026)