Suomessa arvioidaan olevan yli 60 000 syrjäytynyttä nuorta. Se on enemmän kuin keskikokoisen kaupungin asukasluku. Jokaisen tilaston takana on ihminen – joku, joka on jäänyt ulkopuolelle koulutuksesta, työelämästä tai yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Jokainen on jonkun vanhempi, lapsi, sisarus, puoliso, ystävä tai muu läheinen. Syrjäytyminen ei ole harvojen kohtalo, vaan riski, joka voi koskettaa meistä ketä tahansa.
Syrjäytymiseen johtavat usein monet tekijät: koulutuksen keskeyttäminen, pitkäaikaistyöttömyys, mielenterveysongelmat ja yksinäisyys. Vaikutukset eivät kuitenkaan jää vain yksilötasolle. Yhden nuoren syrjäytyminen voi maksaa yhteiskunnalle jopa 1,2 miljoonaa euroa hänen elämänsä aikana. Toisen arvion mukaan koulutuksen ulkopuolelle jäävän elinkaarikustannukset ovat keskimäärin 370 000 euroa. Nämä luvut eivät ole pelkkiä budjettirivejä – ne kertovat hukatuista mahdollisuuksista ja siitä, kuinka kalliiksi ennaltaehkäisyn puute voi yhteiskunnalle tulla. Syntyvyyden alentuessa meillä ei yksinkertaisesti ole varaa jättää huolehtimatta yhdestäkään ihmisestä!
Syrjäytyminen tarkoittaa osattomuutta, ulkopuolisuutta ja usein myös sitä, ettei ihminen koe olevansa tärkeä kenellekään. Tämä on yhteisön haaste. Meillä jokaisella – naapureilla, opettajilla, työnantajilla ja päättäjillä – on vastuu siitä, millaisen yhteiskunnan rakennamme.
Keinoja meillä kyllä löytyy. Panostukset koulutukseen, matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin ja työllistymisen tukemiseen tuottavat tulosta. Mutta myös pienillä teoilla on merkitystä: tervehtiminen, kuunteleminen, kannustaminen. Jokainen tarvitsee tunteen, että kuuluu johonkin.
Syrjäytymisen ehkäisy ei ole pelkkä poliittinen päätös, vaan yhteinen arvovalinta. Kysymys ei ole pelkästään siitä, mitä yhteiskunta voi tehdä, vaan siitä, mitä me kaikki voimme tehdä.