Kategoria: mielenterveys

  • Nuori mies, sinun ei tarvitse pärjätä yksin

    Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta parisen viikkoa. Naisiin kohdistuneen väkivallan uutisoinnin keskellä olen miettinyt, milloin olisi oikea hetki puhua nuorten miesten pahoinvoinnista. Tänään miestenviikko päättyy isänpäivään, ja päätin julkaista tekstin. Yhtä hyvin sen olisi voinut julkaista minä tahansa päivänä. Nuorten miesten hyvinvointi ansaitsee huomiota, ja naisiin kohdistuva väkivalta on otettava vakavasti. Molemmille keskusteluille on oltava tilaa.

    Helsingin Sanomissa oli 25.10.2026 juttu nuorista miehistä. Siinä nuoret kertovat yksinäisyydestä, työn löytämisen vaikeudesta ja siitä, kuinka hankalaa omasta pahasta olosta voi olla puhua. Yksi pohtii, onko hänessä itsessään jotain vikaa.

    Meillä kaikilla on tässä vakavan pohdinnan paikka. Miten kohtaamme nuoren, joka ei löydä paikkaansa tai uskalla pyytää apua? Saako hän tukea vai odotetaanko häneltä edelleen, että pitää vain osata ja jaksaa?

    Nuori voi näyttää ulospäin pärjäävältä ja silti olla aivan hukassa oman elämänsä kanssa. Koulutus voi olla suoritettu, mutta työpaikkaa ei löydy. Kavereita voi olla, mutta vaikeimmista asioista ei uskalla puhua kenellekään. Kun kysytään, miten menee, vastaukseksi tulee ”ihan hyvin”, vaikka kaikki olisi päin helvettiä.

    Sen kuuleminen, mitä vastauksen taakse jää, vaatii aikaa ja luottamusta. Aina ei tarvitse osata lukea rivien välistä oikein. Voi myös pysähtyä ja kysyä uudelleen, miten sinä oikeasti voit.

    Poikien ja nuorten miesten tilanteesta puhutaan usein ongelmien kautta. Julkisessa keskustelussa heihin liitetään väkivaltaa, syrjäytymistä ja kovia asenteita. Ongelmiin pitää puuttua, mutta samalla on katsottava, millaisia odotuksia me itse pojille ja miehille asetamme. Saako poika olla herkkä, epävarma tai peloissaan? Saako hän tarvita muita?

    Jos avun hakeminen tuntuu heikkouden tunnustamiselta, pelkkä kehotus hakea apua ei riitä. Tarvitaan turvallisia aikuisia, jotka ottavat asian puheeksi, kuuntelevat ja tarvittaessa kulkevat mukana ensimmäiselle käynnille. Palveluissa pitää osata kohdata myös nuori, joka ei pysty selittämään oloaan valmiiksi jäsennellyillä sanoilla.

    HS:n jutussa tärkeään rooliin nousee Poikien talo. Siellä tavataan muita, tehdään ruokaa, pelataan ja jutellaan. Nuorelle tällainen paikka voi olla arjen tärkeimpiä kiinnekohtia.

    Yhteinen tekeminen saattaa ulkopuolisesta näyttää vähäiseltä asialta. Mutta kuinka moni meistä entisistä nuorista muistaa oman nuorisotalonsa, kaverit ja ne turvalliset aikuiset, joiden luokse oli helppo mennä? Sitä tunnetta, että oli paikka, johon sai tulla ja jossa oli tervetullut.

    Nuorelle kohtaamispaikka voi tarkoittaa syytä lähteä kotoa, tuttua aikuista ja kokemusta siitä, että joku huomaa hänet. Keskusteluyhteys syntyy vähitellen muun tekemisen ohessa. Kaikki eivät aloita kertomalla suoraan, että tarvitsevat apua.

    Moni tulee paikalle hengaamaan kavereiden kanssa. Silloin pitäisi huomata myös hiljaisemmat ja syrjään vetäytyvät. Myös äänekkään ja rehvakkaan olemuksen taakse voi kätkeytyä epävarmuutta ja turvattomuutta. Jokainen tarvitsee tilaa puhua tunteistaan, myös surusta, pelosta ja häpeästä, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

    Siksi järjestöjen toiminta, etsivä nuorisotyö ja nuorten työpajat ansaitsevat pitkäjänteisen rahoituksen. Huolen nuorten yksinäisyydestä pitää näkyä myös päätöksissä. Meidän on turvattava paikat, joissa nuori voi kohdata muita ja saada tukea ilman vaatimusta osata ensin hakea oikeaa palvelua.

    Nuorten toiveet ovat ihan perusasioita: työtä, riittävä toimeentulo, oma koti ja läheisiä ihmisiä. Mahdollisuus rakentaa elämää eteenpäin. Näiden pitäisi olla jokaisen ulottuvilla.

    Työpaikkaa etsivälle nuorelle ei pidä antaa kuvaa, että työttömyys tarkoittaisi henkilökohtaista epäonnistumista. Työllistyminen vaatii myös avoimia työpaikkoja ja työnantajia, jotka antavat mahdollisuuden uransa alussa olevalle. Tarvitaan tukea ensimmäisiin askeliin sekä erilaisia väyliä koulutuksesta työhön.

    Kaikkien tulevaisuus ei rakennu saman koulutuspolun kautta. Käytännön osaamista ja ammatillista koulutusta on arvostettava. Yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka huoltavat, korjaavat, rakentavat ja pitävät arkemme toimivana. Tämän arvostuksen pitää näkyä myös palkassa, työehdoissa ja mahdollisuudessa tehdä työtä turvallisesti.

    Jos nuoren toimintakyky on heikentynyt, on selvitettävä yhdessä hänen kanssaan, mikä auttaisi. Tarvitseeko hän hoitoa, arjen tukea tai henkilökohtaista ohjausta? Pelkkä vaatimus ryhdistäytyä ei vastaa siihen, miksi hän ei juuri nyt pärjää.

    Oma pitkä työurani rikosseuraamusalalla on vahvistanut ajatustani siitä, kuinka tärkeää on saada apua ajoissa. Nuoren vaikeuksien ei pidä antaa kasvaa kohtuuttomiksi ennen kuin niihin vastataan. Avun saaminen ei saa edellyttää, että elämä on jo ajautunut kriisiin.

    Myös väkivallan uhkaan on puututtava varhain. Väkivallasta on kannettava vastuu, ja muita ihmisiä on suojeltava siltä. Samalla nuoren pitää saada apua tunteidensa tunnistamiseen ja toimintansa muuttamiseen. Jos hän uskaltaa sanoa pelkäävänsä omaa käytöstään, se on tärkeä avunpyyntö. Siihen täytyy vastata.

    Nuorten miesten hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu tasa-arvoon. Se ei vähennä tyttöjen ja nuorten naisten tuen tarvetta. Meidän on tunnistettava erilaiset vaikeudet ja rakennettava palveluja, joista jokainen voi saada tarvitsemaansa apua.

    Kaikki nuoret miehet eivät voi huonosti, ja vaikeuksia kokevakin on paljon enemmän kuin ongelmansa. Nuorilla miehillä on taitoja, huumoria, välittämistä ja annettavaa toisille ihmisille. Sitäkin meidän pitäisi osata nähdä ja sanoa ääneen.

    Minulle hyvinvointi ja turvallisuus kuuluvat yhteen. Turvallisuutta rakennetaan myös silloin, kun nuori löytää luotettavan aikuisen, pääsee hoitoon tai saa ensimmäisen työpaikkansa. Kun hän huomaa, että hänen läsnäolollaan on merkitystä ja joku odottaa häntä huomennakin.

    Nuoren ei pitäisi joutua ansaitsemaan oikeuttaan kuulua joukkoon. Meidän tehtävämme on rakentaa yhteiskuntaa, jossa hän voi luottaa siihen, ettei vaikeuksista tarvitse selvitä yksin.

    Tänä isänpäivänä ajattelen myös sitä, millaista miehen mallia välitämme seuraaville sukupolville. Isät, isoisät ja muut nuorelle tärkeät aikuiset voivat näyttää, että myös mies saa puhua tunteistaan, pyytää apua ja nojata toisiin. Kaikkea ei tarvitse osata eikä kaikesta selvitä omin voimin.

    Kaikilla ei ole isää lähellään, eikä isänpäivä ole kaikille helppo päivä. Siksi on erityisen tärkeää, että jokaisella nuorella olisi elämässään joku turvallinen aikuinen, joka kuuntelee ja pysyy rinnalla.

    Ja sinulle, nuori mies: sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Sinun arvosi ei riipu siitä, miten hyvin juuri nyt jaksat. Olet arvokas ja tärkeä.

    Hyvää isänpäivää isille, isoisille ja kaikille isän tehtävää kantaville. Lämpimiä ajatuksia myös teille, joille tämä päivä tuo mukanaan ikävää tai surua.

  • Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa keskustelu kääntyy helposti euroihin, avustuksiin ja säästötavoitteisiin. Minun mielestäni pitäisi puhua paljon enemmän siitä, mitä niillä euroilla oikeastaan tehdään ja mitä tapahtuu, jos työ jää tekemättä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Olen havainnut usein, kuinka helppoa rikollisuudesta on keskustella silloin, kun katsotaan vain rikosta ja siitä seuraavaa rangaistusta. Todellisuus on paljon monimutkaisempi.

    Rikoksen taustalla voi olla päihdeongelmia, mielenterveyden haasteita, asunnottomuutta, velkaantumista, rikkinäisiä ihmissuhteita, koulutuksen puutetta ja vuosien aikana kasautunutta huono-osaisuutta. Mikään näistä ei poista ihmisen vastuuta omista teoistaan. Mutta jos haluamme ehkäistä uusia rikoksia, meidän täytyy ymmärtää myös sitä, mikä rikollisuutta synnyttää ja ylläpitää ja ennen kaikkea miettiä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

    Vankilan portista vapautuva ihminen tarvitsee paljon muutakin kuin muovikassin tavaroilleen. Tarvitaan asunto, toimeentuloa, päihdekuntoutusta, mielenterveyden tukea, opiskelu- tai työmahdollisuuksia, ihmissuhteita. Joskus tarvitaan aivan konkreettisesti joku ihminen kulkemaan rinnalla ensimmäiset askeleet takaisin tavalliseen arkeen. Juuri tässä työssä järjestöillä on valtavan suuri merkitys.

    Järjestöt ei ole vain kiva lisä

    Haaste-lehden numerossa 2/2026 käsitellään laajasti kansalaisjärjestöjen merkitystä rikosten ehkäisyssä, päihdetyössä ja rikosseuraamusalalla. Lehden pääkirjoituksessa todetaan osuvasti, että kolmas sektori sekä paikkaa että täydentää hyvinvointivaltion turvaverkkoja. Järjestöt tekevät työtä esimerkiksi päihteettömissä kohtaamispaikoissa, asumisen tukemisessa ja rikosten uhrien auttamisessa.

    Rikosseuraamusalalla järjestöt ovat olleet jo pitkään tärkeitä kumppaneita. Ne järjestävät vankiloissa monenlaista kuntouttavaa toimintaa, kuten päihdekuntoutusta ja muuta ohjelmatoimintaa. Vielä tärkeämmäksi niiden rooli muodostuu vapautumisvaiheessa, kun vankilan hallittu ja rajattu ympäristö vaihtuu arjen todellisuuteen.

    Siellä pitäisi pystyä pitämään kiinni päihteettömyydestä, hoitamaan viranomaisasioita, löytämään asunto, selvittämään toimeentulo ja rakentamaan kokonaan uudenlaista elämää. Jos kaikki nämä asiat kaatuvat päälle yhtä aikaa eikä tukea ole saatavilla, riski palata vanhoihin toimintamalleihin kasvaa.

    Siksi vapautumisen jälkeinen tuki ei ole mitään ylimääräistä hyväntekeväisyyttä tai jotain ekstrakivaa. Se on mitä suurimmassa määrin rikosten ehkäisyä. Ja kun ehkäisemme uuden rikoksen, ei tule myöskään uutta uhria.

    Järjestö tavoittaa monesti ihmisen, jota viranomainen ei tavoitaTämä on yksi järjestötyön vahvuuksista, jonka olen työssäni oppinut ymmärtämään vuosi vuodelta konkreettisemmin. Viranomaisia tietysti tarvitaan. Meillä on vastuumme, velvollisuutemme ja lakisääteiset tehtävämme. Mutta viranomainen ei aina ole se taho, jonka oven ihminen ensimmäiseksi uskaltaa avata.

    Haaste-lehden haastattelussa EHYT ry:n Annuska Dal Maso kuvaa, kuinka järjestöjen apua voidaan tarjota matalalla kynnyksellä, anonyymisti, virka-aikojen ulkopuolella ja siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat. Palvelu voi olla olemassa, mutta se ei auta ketään, jos ihminen ei löydä tai pääse sen luo.Järjestöillä on myös sellaista kokemukseen ja vertaistukeen perustuvaa osaamista, jota viranomainen ei voi samalla tavalla tuottaa. Ihminen, joka itse tietää, miltä päihderiippuvuudesta toipuminen, vankilasta vapautuminen tai elämäntilanteen rakentaminen uudelleen tuntuu, voi joskus tavoittaa toisen ihmisen aivan eri tavalla.

    Järjestöjen ei ole tarkoituskaan korvata julkisia palveluita. Kyse on siitä, että ne täydentävät niitä tavalla, johon viranomainen ei yksin pysty.

    Säästyykö järjestöleikkauksella todella rahaa?

    Sosiaali- ja terveysjärjestöjen STEA-rahoitusta on leikattu voimakkaasti. Vuonna 2026 avustuksia myönnettiin noin 274 miljoonaa euroa, eli noin 110 miljoonaa euroa vähemmän kuin vuonna 2024. STEAn tämänhetkisen tiedon mukaan avustusten määrä putoaa vuoden 2026 noin 274 miljoonasta ensi vuonna noin 190 miljoonaan euroon.

    Excelissä tämä näyttää säästöltä. Ihmisen elämässä laskutoimitus ei ole yhtä yksinkertainen.

    Jos päihdeongelmainen ei saa apua ajoissa, päihdeongelma ei katoa. Jos mielenterveyden ongelmista kärsivältä katoaa matalan kynnyksen tukipaikka, ongelma ei katoa. Jos vankilasta vapautuva jää ilman asuntoa ja tukea, hänen ongelmansa eivät katoa.

    Ongelmat siirtyvät ja monesti ne myös silloin pahenevat ja syvenevät. Ja silloin ne tulevat vastaan päivystyksessä, lastensuojelussa, sosiaalipalveluissa, poliisissa, oikeuslaitoksessa ja pahimmassa tapauksessa uudelleen rikosseuraamusjärjestelmässä.

    Paljonko me sellaisessa tapauksessa oikeastaan säästimmekään?

    Hyvinvointi ja turvallisuus eivät ole toistensa vastakohtia

    Rikollisuudesta käytävässä keskustelussa turvallisuus typistyy turhan usein poliisien määrään, rangaistusten pituuteen ja vankipaikkoihin. Niitäkin tarvitaan. Oikeusvaltion täytyy pystyä puuttumaan rikoksiin ja panemaan tuomiot täytäntöön.

    Uskallan silti omalla työ- ja elämänkokemuksellani sanoa, että turvallisuutta ei rakenneta vain sen jälkeen, kun rikos on jo tapahtunut.

    Turvallisuutta rakennetaan paljon aikaisemmin. Sitä rakennetaan koulussa, nuorisotyössä ja perheiden palveluissa. Sitä rakennetaan mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Sitä rakennetaan sillä, että ihminen saa asunnon ja mahdollisuuden työhön tai opiskeluun. Ja sitä rakennetaan järjestöissä.

    Dal Maso käyttää osuvaa vertausta jokeen putoavista ihmisistä: voimme pelastaa ihmisiä alajuoksulla vedestä yhä uudelleen, mutta jossain vaiheessa pitäisi mennä yläjuoksulle katsomaan, miksi ihmiset putoavat jokeen ja sitten pitää korjata rikkoutunut kaide.

    Ajatus sopii erinomaisesti myös kriminaalipolitiikkaan. Meidän täytyy auttaa niitä, jotka ovat jo pudonneet. Mutta jos kaikki rahat käytetään ihmisten nostamiseen vedestä ja samalla säästetään kaiteen korjaamisesta, olemme loputtomassa ja äärimmäisen kalliissa kierteessä. Kalliissa sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Entä jos kukaan ei enää ole vastassa?

    Rikosseuraamusalalla tilanne on tällä hetkellä erityisen ristiriitainen. Vankimäärä on kasvanut ja vankilat ovat hyvin vaikeasti yliasutettuja. Samalla myös Rikosseuraamuslaitoksen resurssit ovat tiukalla. Haaste-lehdessä kuvataan, kuinka kuntoutustoimintaa on jouduttu mukauttamaan ja yhteistyötä kumppaneiden kanssa karsimaan. Samaan aikaan järjestöt kamppailevat omien rahoitusleikkaustensa kanssa.

    Tarve ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin.

    Kun julkisten palvelujen voimavarat vähenevät ja samaan aikaan leikataan järjestöiltä, syntyy helposti aukko. Ja juuri siihen aukkoon putoavat yleensä ensimmäisenä ne ihmiset, joiden elämässä ongelmia on jo valmiiksi eniten. Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa ei pitäisikään katsoa vain sitä, paljonko yhdeltä budjettiriviltä voidaan vähentää. Pitäisi kyetä huomioimaan se kokonaisvaikutus, mitä sillä rahalla saadaan aikaan.

    Kuinka monta ihmistä saa apua ennen kuin tilanne kriisiytyy? Kuinka moni löytää päihteettömän yhteisön? Kuinka moni saa apua asunnon löytämiseen? Kuinka moni vankilasta vapautuva saa rinnalleen ihmisen, joka auttaa ensimmäisten vaikeiden viikkojen yli? Ja kuinka monta rikosta jää sen vuoksi tekemättä? Kaikkea tätä on vaikea laskea euroiksi, mutta sillä on valtava arvo sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Olen toistanut lukuisia kertoja, että hyvinvointi luo turvallisuutta. Järjestöjen tekemä työ on tästä yksi hyvin konkreettinen esimerkki. Järjestöiltä leikkaaminen on järjestöpolitiikkaa, mutta ennen kaikkea se on sosiaalipolitiikkaa, päihdepolitiikkaa, kriminaalipolitiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa.

    Se on myös talouspolitiikkaa ja arvovalintoja: Jos järjestö ei enää tee tätä työtä, kuka sen tekee? Mitä meille kaikille maksaa, jos sitä ei tee kukaan?

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Järjestöleikkaukset #Rikosseuraamusala

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Kun ei ole kotia mihin mennä

    Mihin sinä menisit, kun kotisi ei olisi enää turvallinen? Entä silloin, kun sinulla ei olisi kotia lainkaan?

    Keski-Uudellamaalla asuu noin 200 000 ihmistä. Näin suurella alueella kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisten mahdollisuudet päästä suojaan ovat kuitenkin häpeällisen heikot.

    Aamuposti kertoi turvakotien kasvavasta paineesta (AP 9.8.2026). Turvakotien asiakasmäärät ovat kasvaneet vuosi toisensa jälkeen ja viime vuonna turvakodeissa oli jo noin 6 000 asiakasta valtakunnallisesti. Tämä kertoo konkreettisesti siitä, että yhä useampi ihminen joutuu lähtemään omasta kodistaan väkivallan tai sen uhan vuoksi, mutta lähimmässä turvakodissa ei välttämättä ole hänelle tilaa.

    Keravalla toimii turvakoti, jossa on seitsemän asiakashuonetta. Viime vuonna se oli täynnä 137 päivänä. Turvakotiin voi hakeutua asuinpaikasta riippumatta, ja joissakin tilanteissa turvallisuus voi jopa edellyttää hakeutumista kauemmas väkivallan tekijästä. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta riittävälle turvakotiverkostolle

    Väkivaltaisesta kodista lähteminen on jo itsessään valtava askel, kun mukana voi olla pieniä lapsiakin. Rahaa, autoa tai toimivaa sosiaalista tukiverkostoa ei välttämättä ole. Tilanteeseen voi liittyä pelkoa, vammoja, taloudellista kontrollia ja vuosien aikana rakentunutta riippuvuutta väkivallan tekijästä.
    Silloin avun pitää löytyä nopeasti ja kohtuuetäisyydeltä.

    Toinen saman turvallisuuskysymyksen puoli on asunnottomuus. Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella on noin 200 000 asukasta, mutta meillä ei ole koko alueella edes ensisuojaa. Keusoten käytössä on Keravan Saviolla sijaitsevassa ensisuojassa vain kahdeksan paikkaa täysi-ikäisille asunnottomille. Ensisuoja on avoinna yöaikaan, eikä paikkaa voi varata. Esimerkiksi Hyvinkäältä matka taittuu Saviolle kahdella junalla ja loppumatka kävellen, yhdensuuntaisen matkan hinta on 6,50 euroa. Jokainen voi pohtia matkatapaa ja kustannuksia Saviolle omalta paikkakunnaltaan.

    Kahdeksan ensisuojapaikkaa lähes 200 000 asukkaan hyvinvointialueen tarpeisiin – ja vieläpä oman hyvinvointialueen ulkopuolella – ei ole riittävä palveluverkko kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten turvaksi.

    Turvakoti ja ensisuoja palvelevat eri tilanteissa olevia ihmisiä, eikä niitä pidä sekoittaa toisiinsa. Niitä yhdistää kuitenkin yksi perustavanlaatuinen asia: molempia tarvitaan juuri silloin, kun ihmiseltä puuttuu kaikkein perustavin turvallisuuden edellytys, eli paikka, jossa voi olla yön yli turvassa.

    Asunnottomuus ja lähisuhdeväkivalta eivät myöskään ratkea sillä, että ihminen saa katon päänsä päälle yhdeksi yöksi. Tarvitaan sosiaalityötä, terveydenhuoltoa, päihde- ja mielenterveyspalveluja, väkivaltatyötä ja ennen kaikkea tukea ja apua pysyvään ja turvalliseen asumiseen.

    Siksi meidän pitäisi puhua enemmän myös siitä, mitä tapahtuu turvakodin tai ensisuojan oven jälkeen.

    Turvallisuuspolitiikka mielletään helposti poliiseiksi, rangaistuksiksi, rajaturvallisuudeksi ja maanpuolustukseksi. Nekin ovat turvallisuutta. Mutta turvallisuutta on myös se, että väkivaltaa pakeneva löytää oven, joka aukeaa ja sitä että asunnoton ei joudu viettämään yötään kadulla. Kriisin hetkellä yhteiskunta ei voi antaa osoitteeksi seuraavaa kuntaa ja toivottaa hyvää matkaa.

    Turvallinen yhteiskunta mitataan lopulta myös siinä, mitä tapahtuu ihmiselle silloin, kun hänen turvallisuutensa romahtaa. Silloin avun pitää olla lähellä ja sitä pitää olla riittävästi.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta.

    (kirjoitus julkaistu Aamupostin Näkökulma-palstalla 12.8.2026)

  • Huumeita ei tule laillistaa

    Huumeita ei tule laillistaa

    Olen surullinen ja aidosti huolestunut. Vasemmistoliiton puoluekokouksessa niukka enemmistö hyväksyi tavoiteohjelmaan kirjauksen, jonka mukaan puolueemme tavoittelee kannabiksen laillistamista. En puoluekokouksessa kannattanut tätä linjausta enkä tuohon tavoiteohjelman kirjaukseen tule sitoutumaan, en voi mitenkään hyväksyä yhdenkään huumausaineen laillistamista.

    (lisää…)
  • On ihan ok olla kesken

    On ihan ok olla kesken

    Vuodesta 1974 alkaen vietettyä mielenterveysviikkoa vietetään tänä vuonna 16.−23.11. Tämän vuoden teemana on toipumisrauha.

    (lisää…)
  • Puhuva mies – kuulemmeko me?

    Puhuva mies – kuulemmeko me?

    Isänpäivään päättyvällä viikolla vietetään jo 21. miesten viikkoa. Tämän vuoden teemana on ”Puhuva mies”.

    (lisää…)
  • Mieli musta kuin yö marraskuinen

    Mieli musta kuin yö marraskuinen

    Mielen rikkoutuessa avun saaminen ei ole helppoa. Rikkinäinen mieli ei välttämättä näy millään tavoin ulkoisesti, vahva kuori pitää rikkoutuneen sisustan tiiviisti sisällänsä.

    (lisää…)
  • Koulutus ehkäisee syrjäytymistä

    Koulutus ehkäisee syrjäytymistä

    Syrjäytyminen on yksi yhteiskuntamme suurimmista haasteista. Se koskettaa erityisesti nuoria, jotka jäävät ilman koulutusta ja työelämän tarjoamaa turvaverkkoa. Koulutus on kuitenkin tehokkain keino ehkäistä syrjäytymistä ja tarjota nuorille mahdollisuus rakentaa itselleen parempi tulevaisuus.

    (lisää…)
  • Syrjäytyminen ei ole yksilön häpeä – se on koko yhteisön haaste

    Syrjäytyminen ei ole yksilön häpeä – se on koko yhteisön haaste

    Suomessa arvioidaan olevan yli 60 000 syrjäytynyttä nuorta. Se on enemmän kuin keskikokoisen kaupungin asukasluku. Jokaisen tilaston takana on ihminen – joku, joka on jäänyt ulkopuolelle koulutuksesta, työelämästä tai yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Jokainen on jonkun vanhempi, lapsi, sisarus, puoliso, ystävä tai muu läheinen. Syrjäytyminen ei ole harvojen kohtalo, vaan riski, joka voi koskettaa meistä ketä tahansa.

    (lisää…)