Kategoria: oikeudenmukaisuus

  • Milloin rangaistus on kärsitty?

    Voiko rikoksesta tuomittu koskaan päästä yhteiskunnan kanssa tasoihin? Milloin hän saa jatkaa elämäänsä niin, ettei menneisyyden teko määrittele kaikkea sitä, mitä hän tänään on tai mitä hänestä voisi vielä tulla?

    Voiko yhteiskunta vaatia ihmiseltä muutosta, jos se ei koskaan ole valmis hyväksymään sitä, että muutos on tapahtunut?

    Suomessa ajatellaan yleisesti, että rikoksesta seuraa rangaistus, mutta harvemmin pohdimme sitä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

    Olen jälleen kerran pohtinut tätä seuratessani keskustelua joidenkin eduskuntavaaliehdokkaiden rikostaustoista. Keskustelussa vastapuolen ehdokkaan menneisyys nähdään helposti esteenä, kun taas oman puolueen ehdokkaan kohdalla etsitään ymmärrystä ja selityksiä. Tämä houkutus koskee myös meitä vasemmistolaisia. Haluankin kysyä, arvioimmeko ihmisiä samoilla perusteilla puolueesta riippumatta.

    Rikoksista pitää voida puhua. Julkista valtaa tavoittelevan ihmisen toiminta kuuluu perustellusti julkiseen arviointiin. Samalla pitäisi osata puhua myös siitä, mitä rikoksen jälkeen on tapahtunut.

    Ensin on erotettava toisistaan rikosepäily, syyte ja tuomio. Epäily ei vielä tarkoita syyllisyyttä. Syyttömyysolettamus kuuluu oikeusvaltioon silloinkin, kun epäilty edustaa puoluetta, jonka politiikkaa itse vastustamme.

    Rangaistus ei poista teon seurauksia

    Ajatus rikoksen hyvittämisestä yhteiskunnalle on ymmärrettävä, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Rangaistuksen suorittaminen ei tee tapahtunutta tekemättömäksi. Vahingonkorvausvelvollisuus voi jatkua rangaistuksen jälkeenkin. Uhrille ja muille asianosaisille aiheutunut menetys tai trauma ei välttämättä koskaan häviä.

    Uhrilta ei voi vaatia anteeksiantoa, sovintoa tai luottamusta tekijään. Mahdollisuus uuteen alkuun ei saa tarkoittaa sitä, että uhrin pitäisi vaieta omista kokemuksistaan.

    Mahdollisuus uuteen alkuun ei tarkoita sitä, että kaikki ovet avautuisivat tai luottamus palautuisi automaattisesti. Rikostausta voi perustellusti rajata mahdollisuuksia ja estää pääsyn tiettyihin tehtäviin. Esimerkiksi lasten kanssa työskenneltäessä rikostaustalla on merkitystä soveltuvuuden arvioinnissa, ja poliisilta edellytetään erityistä nuhteettomuutta ja luotettavuutta. Muiden turvallisuudesta ja oikeuksista on huolehdittava myös silloin, kun tuemme rikoksesta tuomitun paluuta yhteiskuntaan.

    Rangaistuksen suorittaminen ei velvoita uhria antamaan anteeksi eikä tee tekijästä sopivaa jokaiseen tehtävään. Näistä rajoista ei kuitenkaan pidä seurata sitä, että ihmiseltä suljetaan kaikki mahdollisuudet rakentaa mielekästä ja rikoksetonta tulevaisuutta.

    Silti oikeusvaltiossa täytyy olla jokin merkitys sillä, että ihminen on suorittanut hänelle määrätyn rangaistuksen. Minusta rikostuomion ei pitäisi merkitä elinikäistä toisen luokan kansalaisuutta. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus rakentaa arkea, tehdä työtä, opiskella, osallistua ja kuulua yhteiskuntaan.

    Jos sanomme, että ihmisen on muututtava, meidän on oltava valmiita myös tunnistamaan muutos.

    Muutos tarvitsee myös mahdollisuuksia

    Rikosseuraamuslaitoksen arvopohjaan kuuluu usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa. Rikosseuraamusalalla pitkään työskennelleenä pidän tätä erityisen tärkeänä. Tämä velvoittaa katsomaan ihmistä myös sen kautta, mihin hän voi vielä päästä. Myös vankeuslain mukaan vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä hänen elämänhallintaansa ja sijoittumistaan yhteiskuntaan.

    Rikokset eivät synny tyhjiössä. Päihdeongelmat, mielenterveyden häiriöt, köyhyys ja syrjäytyminen eivät poista yksilön vastuuta teoistaan, mutta ne ovat usein osa taustaa. Jos haluamme vähemmän rikoksia, meidän täytyy olla kiinnostuneita myös niiden juurisyistä.

    Muutos vaatii ihmiseltä itseltään paljon. Vastuun ottamista, oman toiminnan tarkastelua ja käytännön tekoja. Usein se vaatii myös hoitoa, kuntoutusta ja irrottautumista ihmissuhteista, jotka ylläpitävät rikollista elämäntapaa.

    Yhteiskunnalta se vaatii mahdollisuuksia. Asunnon, toimeentulon ja mielekkään tekemisen kaltaiset asiat ovat uuden arjen rakennusaineita. Myös sillä on merkitystä, kohdataanko ihminen aina entisenä rikoksentekijänä vai ihmisenä, joka pyrkii elämään toisin.

    Voiko rikostaustainen saada poliittisen luottamuksen?

    Korkeat luottamustehtävät edellyttävät myös kansalaisten luottamusta, eikä sitä voi säätää lailla. Tähän moni vetää rajan. Tavalliseen elämään saa ehkä palata, mutta voiko rikoksesta tuomittu tavoitella yhteiskunnan korkeimpia tehtäviä?

    Aiempi rikostuomio ei Suomessa itsessään muodosta yleistä elinikäistä estettä kansanedustajaksi tai presidentiksi valitsemiselle. Ministeriltä perustuslaki edellyttää Suomen kansalaisuuden lisäksi, että hänet tunnetaan rehelliseksi ja taitavaksi. Oikeudellinen kelpoisuus ja poliittinen luottamus ovat kuitenkin eri asioita.

    Kenelläkään ei ole oikeutta tulla valituksi luottamustehtävään. Puolueella on vastuu ehdokasvalinnoistaan, ja äänestäjällä on oikeus arvioida ehdokkaan menneisyyttä. Uusi mahdollisuus ei ole lupaus äänistä tai ministerinpaikasta.

    Minusta arvioinnin pitäisi silti ulottua rikostaustaa koskevaa otsikkoa pidemmälle. Mitä on tehty, kuinka vakavasta teosta on kyse ja kuinka kauan siitä on? Onko toiminta toistunut? Miten teko liittyy tavoitellun tehtävän vastuisiin? Mitä ihminen on sen jälkeen tehnyt?

    Nuoruudessa tehty rikos ja vuosikymmenten rikokseton elämä kertovat erilaisesta tilanteesta kuin tuore tai toistuva rikollinen toiminta. Vakavuutta ei pidä häivyttää, mutta myöskään kuluneita vuosia ja muuttunutta toimintaa ei pidä sivuuttaa.

    Luottamus rakentuu avoimuudesta ja teoista

    Rikostaustaisen ehdokkaan on syytä varautua siihen, että menneisyys nousee julkisuuteen. Vanhakin asia voi palata keskusteluun vaaleista toiseen.

    Pidän viisaana sitä, että ehdokas kertoo tehtävän ja luottamuksen arvioinnin kannalta olennaisesta tuomiostaan itse. Mitä tapahtui? Millaiset asiat johtivat tekoon? Miten hän on kantanut vastuunsa, suorittanut rangaistuksensa ja muuttanut toimintaansa?

    Syiden ymmärtäminen auttaa ehkäisemään uusia rikoksia. Se ei tietenkään poista tekijän vastuuta. Avoimuudessakin on kunnioitettava uhrin ja muiden sivullisten yksityisyyttä.

    Minulle katumus, vastuunotto ja halu elää rikoksetonta elämää ovat tärkeitä. Niitä ei kuitenkaan voi arvioida vain taitavasti kirjoitetusta julkaisusta tai esiintymisestä. Katumus ei näy kaikilla samalla tavalla.

    Muutoksen uskottavuutta osoittavat ennen kaikkea ajan kuluessa tehdyt valinnat ja se, miten ihminen kohtelee muita. Samoja kysymyksiä pitäisi esittää oman puolueen ehdokkaalle ja poliittiselle vastustajalle.

    Myös yhteiskunnan on tunnistettava muutos

    Haluan yhteiskunnan, jossa rikoksista seuraa lain mukainen rangaistus, tekijä ottaa teostaan vastuun ja uhrin oikeudet otetaan vakavasti. Haluan myös yhteiskunnan, jossa ihminen voi rakentaa tulevaisuuden rangaistuksen jälkeen.

    Usko ihmisen kykyyn muuttua ja kasvaa punnitaan siinä, annammeko muuttuneen ihmisen tulla nähdyksi sellaisena kuin hän tänään on. Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös sillä, millaisen mahdollisuuden se antaa ihmiselle palata yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

    Jos emme koskaan hyväksy muutosta, emme oikeastaan usko edes kuntoutukseen, emmekä siihen, että rangaistuksella on joskus myös päätepiste.

    Jos vastaus kysymykseen ”milloin rangaistus on kärsitty?” on ”ei koskaan”, meidän olisi hyvä sanoa se ääneen. Silloin emme enää puhu toisesta mahdollisuudesta vaan elinikäisestä tuomiosta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Oikeusvaltio #Oikeudenmukaisuus #RikosJaRangaistus

  • Häpeän on vaihdettava puolta

    Miksi et lähtenyt? Miksi et vastustellut? Miksi kerrot vasta nyt?

    Nämä kysymykset toistuvat lähes joka kerta, kun joku kertoo kokeneensa seksuaaliväkivaltaa. Huomio siirtyy tekijän toiminnasta siihen, miten uhri käyttäytyi ennen tapahtumaa, sen aikana tai sen jälkeen.

    Pian keskustelu ei enää koskekaan mahdollista väkivaltaa vaan sitä, onko ihminen osannut olla oikeanlainen uhri.

    Minua tällainen ajattelutapa kuvottaa. Jokaisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Tuo oikeus kuuluu yhtä lailla ihmiselle, joka osaa sanoittaa rajansa, kuin ihmiselle, joka pelästyy eikä saa sanaa suustaan.

    Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei riipu iästä, ulkonäöstä, sukupuolesta, pukeutumisesta tai aiemmista ihmissuhteista. Sitä oikeutta ei menetä lähtemällä jonkun mukaan, flirttailemalla tai olemalla parisuhteessa. Aiempi läheisyys ei anna toiselle pysyvää lupaa. Mieltään saa muuttaa, ja myös kesken tilanteen saa haluta sen päättyvän.

    Nykyinen seksuaalirikoslainsäädäntö perustuu siihen, että seksuaalisen toiminnan on oltava vapaaehtoista. Toisen tahtoa ei voi olettaa eikä päätellä pelkästään siitä, ettei hän vastustele. Vapaaehtoisuutta voi ilmaista sanoilla tai toiminnalla. Laki tunnistaa myös tilanteita, joissa ihminen ei esimerkiksi pelon vuoksi pysty muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

    Tämän pitäisi näkyä myös asenteissamme. Suostumusta ei voi päätellä hiljaisuudesta, lamaantumisesta tai siitä, ettei toinen vastustele.

    Pelottavassa tilanteessa ihminen voi lamaantua. Hän voi olla tapahtuneen jälkeen poissaoleva, sekava tai ulospäin hyvin rauhallinen. Hän ei välttämättä heti osaa nimetä kokemaansa seksuaaliväkivallaksi tai kertoa siitä kenellekään. Siksi rauhallisuus tai kertomisen viivästyminen ei yksin kerro, mitä on tapahtunut.

    Silti seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu helposti mahdottomien odotusten eteen. Hänen pitäisi puolustautua, mutta vaarantaa itseään mahdollisimman vähän. Kertoa heti, selkeästi ja johdonmukaisesti. Osoittaa järkytystään, mutta säilyttää samalla täydellinen harkintakykynsä.

    Tällaisessa ajattelussa ihmisen todellinen kokemus jää kuvitellun ”optimaalisen uhrin” varjoon.

    Myös uhrin iän ja ulkonäön arvioiminen vie keskustelua väärään suuntaan. Oikeus koskemattomuuteen ei riipu siitä, pitääkö joku ihmistä viehättävänä. Kenenkään keho ei ole vapaasti käytettävissä, eikä kenenkään tarvitse perustella, miksi hänen rajojaan olisi pitänyt kunnioittaa.

    Pidän tärkeänä myös oikeusvaltion periaatteita. Rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua, ja syyllisyys ratkaistaan näytön perusteella tuomioistuimessa. Yksittäisen asian lopputulosta ei pidä päättää somessa.

    Samaan oikeudenmukaisuuteen kuuluu, että seksuaaliväkivallasta kertovaa ihmistä kohdellaan asiallisesti. Kertomuksen ja muun näytön huolellinen tutkiminen on välttämätöntä. Ihmisen nöyryyttäminen tai hänen ihmisarvonsa kyseenalaistaminen ei auta selvittämään tapahtunutta.

    Apua ja kunnioittavaa kohtaamista pitää saada myös silloin, kun rikosprosessi on kesken tai rikosilmoituksen tekeminen vasta harkinnassa. Läheisen, terveydenhuollon ammattilaisen tai tukipalvelun tehtävä on kuunnella ja auttaa. Tuen saaminen ei saa edellyttää sitä, että ihminen pystyy heti kertomaan kaiken tai tietää valmiiksi, mitä hän haluaa seuraavaksi tehdä.

    Meidän päättäjien vastuu on huolehtia siitä, että apua myös on saatavilla. Seksuaaliväkivaltaa kokenut tarvitsee tilanteensa mukaan terveydenhuoltoa, kriisiapua, oikeudellista neuvontaa ja pitkäkestoista tukea. Rikosuhripäivystys tarjoaa tukea myös rikosprosessin kysymyksiin. Näiden palvelujen ja järjestöjen työn jatkuvuus pitää turvata.

    Poliisilla, syyttäjillä ja tuomioistuimilla on oltava riittävät resurssit asioiden huolelliseen käsittelyyn ilman tarpeettomia viiveitä. Ammattilaisten koulutuksessa on ymmärrettävä myös sitä, miten pelko ja trauma voivat vaikuttaa ihmisen toimintaan. Näin rakennetaan sekä uhrin että epäillyn oikeusturvaa.

    Ennaltaehkäisy alkaa jo paljon aikaisemmin. Lasten ja nuorten pitää saada ikätasoista tietoa kehosta, omista rajoista ja toisen rajojen kunnioittamisesta. Samat taidot kuuluvat myös aikuisille: kysyminen, kuunteleminen ja pysähtyminen, jos toisen halusta on epävarmuutta.

    Seksuaaliväkivalta voi koskettaa ketä tahansa. Avun ja suojan pitää kuulua kaikille sukupuolesta, taustasta ja elämäntilanteesta riippumatta.

    Jokainen julkinen keskustelu kertoo myös muille seksuaaliväkivaltaa kokeneille, mitä puhumisesta voi seurata. Siksi sillä on väliä, millaisia kysymyksiä esitämme ja millaisia oletuksia toistamme.

    Minä haluan yhteiskunnan, jossa omista rajoista saa pitää kiinni ja niiden rikkomisesta uskaltaa kertoa. Jossa apua hakevaa kuunnellaan ja tapahtunut selvitetään huolellisesti.

    Liian usein seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu kantamaan häpeää teosta, jonka on tehnyt joku muu.

    Häpeän pitää kuulua sille, joka rikkoo toisen rajoja eikä sille, joka kertoo niiden rikkomisesta. Häpeän on vaihdettava puolta.

    Mielenterveystalon sivuilta löytyy apua seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Älä jää yksin. Olet tärkeä ja arvokas 🫶https://www.mielenterveystalo.fi/fi/aggressio-vakivalta/seksuaalisen-hairinnan-ja-vakivallan-seuraukset