Milloin rangaistus on kärsitty?

Voiko rikoksesta tuomittu koskaan päästä yhteiskunnan kanssa tasoihin? Milloin hän saa jatkaa elämäänsä niin, ettei menneisyyden teko määrittele kaikkea sitä, mitä hän tänään on tai mitä hänestä voisi vielä tulla?

Voiko yhteiskunta vaatia ihmiseltä muutosta, jos se ei koskaan ole valmis hyväksymään sitä, että muutos on tapahtunut?

Suomessa ajatellaan yleisesti, että rikoksesta seuraa rangaistus, mutta harvemmin pohdimme sitä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

Olen jälleen kerran pohtinut tätä seuratessani keskustelua joidenkin eduskuntavaaliehdokkaiden rikostaustoista. Keskustelussa vastapuolen ehdokkaan menneisyys nähdään helposti esteenä, kun taas oman puolueen ehdokkaan kohdalla etsitään ymmärrystä ja selityksiä. Tämä houkutus koskee myös meitä vasemmistolaisia. Haluankin kysyä, arvioimmeko ihmisiä samoilla perusteilla puolueesta riippumatta.

Rikoksista pitää voida puhua. Julkista valtaa tavoittelevan ihmisen toiminta kuuluu perustellusti julkiseen arviointiin. Samalla pitäisi osata puhua myös siitä, mitä rikoksen jälkeen on tapahtunut.

Ensin on erotettava toisistaan rikosepäily, syyte ja tuomio. Epäily ei vielä tarkoita syyllisyyttä. Syyttömyysolettamus kuuluu oikeusvaltioon silloinkin, kun epäilty edustaa puoluetta, jonka politiikkaa itse vastustamme.

Rangaistus ei poista teon seurauksia

Ajatus rikoksen hyvittämisestä yhteiskunnalle on ymmärrettävä, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Rangaistuksen suorittaminen ei tee tapahtunutta tekemättömäksi. Vahingonkorvausvelvollisuus voi jatkua rangaistuksen jälkeenkin. Uhrille ja muille asianosaisille aiheutunut menetys tai trauma ei välttämättä koskaan häviä.

Uhrilta ei voi vaatia anteeksiantoa, sovintoa tai luottamusta tekijään. Mahdollisuus uuteen alkuun ei saa tarkoittaa sitä, että uhrin pitäisi vaieta omista kokemuksistaan.

Mahdollisuus uuteen alkuun ei tarkoita sitä, että kaikki ovet avautuisivat tai luottamus palautuisi automaattisesti. Rikostausta voi perustellusti rajata mahdollisuuksia ja estää pääsyn tiettyihin tehtäviin. Esimerkiksi lasten kanssa työskenneltäessä rikostaustalla on merkitystä soveltuvuuden arvioinnissa, ja poliisilta edellytetään erityistä nuhteettomuutta ja luotettavuutta. Muiden turvallisuudesta ja oikeuksista on huolehdittava myös silloin, kun tuemme rikoksesta tuomitun paluuta yhteiskuntaan.

Rangaistuksen suorittaminen ei velvoita uhria antamaan anteeksi eikä tee tekijästä sopivaa jokaiseen tehtävään. Näistä rajoista ei kuitenkaan pidä seurata sitä, että ihmiseltä suljetaan kaikki mahdollisuudet rakentaa mielekästä ja rikoksetonta tulevaisuutta.

Silti oikeusvaltiossa täytyy olla jokin merkitys sillä, että ihminen on suorittanut hänelle määrätyn rangaistuksen. Minusta rikostuomion ei pitäisi merkitä elinikäistä toisen luokan kansalaisuutta. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus rakentaa arkea, tehdä työtä, opiskella, osallistua ja kuulua yhteiskuntaan.

Jos sanomme, että ihmisen on muututtava, meidän on oltava valmiita myös tunnistamaan muutos.

Muutos tarvitsee myös mahdollisuuksia

Rikosseuraamuslaitoksen arvopohjaan kuuluu usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa. Rikosseuraamusalalla pitkään työskennelleenä pidän tätä erityisen tärkeänä. Tämä velvoittaa katsomaan ihmistä myös sen kautta, mihin hän voi vielä päästä. Myös vankeuslain mukaan vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä hänen elämänhallintaansa ja sijoittumistaan yhteiskuntaan.

Rikokset eivät synny tyhjiössä. Päihdeongelmat, mielenterveyden häiriöt, köyhyys ja syrjäytyminen eivät poista yksilön vastuuta teoistaan, mutta ne ovat usein osa taustaa. Jos haluamme vähemmän rikoksia, meidän täytyy olla kiinnostuneita myös niiden juurisyistä.

Muutos vaatii ihmiseltä itseltään paljon. Vastuun ottamista, oman toiminnan tarkastelua ja käytännön tekoja. Usein se vaatii myös hoitoa, kuntoutusta ja irrottautumista ihmissuhteista, jotka ylläpitävät rikollista elämäntapaa.

Yhteiskunnalta se vaatii mahdollisuuksia. Asunnon, toimeentulon ja mielekkään tekemisen kaltaiset asiat ovat uuden arjen rakennusaineita. Myös sillä on merkitystä, kohdataanko ihminen aina entisenä rikoksentekijänä vai ihmisenä, joka pyrkii elämään toisin.

Voiko rikostaustainen saada poliittisen luottamuksen?

Korkeat luottamustehtävät edellyttävät myös kansalaisten luottamusta, eikä sitä voi säätää lailla. Tähän moni vetää rajan. Tavalliseen elämään saa ehkä palata, mutta voiko rikoksesta tuomittu tavoitella yhteiskunnan korkeimpia tehtäviä?

Aiempi rikostuomio ei Suomessa itsessään muodosta yleistä elinikäistä estettä kansanedustajaksi tai presidentiksi valitsemiselle. Ministeriltä perustuslaki edellyttää Suomen kansalaisuuden lisäksi, että hänet tunnetaan rehelliseksi ja taitavaksi. Oikeudellinen kelpoisuus ja poliittinen luottamus ovat kuitenkin eri asioita.

Kenelläkään ei ole oikeutta tulla valituksi luottamustehtävään. Puolueella on vastuu ehdokasvalinnoistaan, ja äänestäjällä on oikeus arvioida ehdokkaan menneisyyttä. Uusi mahdollisuus ei ole lupaus äänistä tai ministerinpaikasta.

Minusta arvioinnin pitäisi silti ulottua rikostaustaa koskevaa otsikkoa pidemmälle. Mitä on tehty, kuinka vakavasta teosta on kyse ja kuinka kauan siitä on? Onko toiminta toistunut? Miten teko liittyy tavoitellun tehtävän vastuisiin? Mitä ihminen on sen jälkeen tehnyt?

Nuoruudessa tehty rikos ja vuosikymmenten rikokseton elämä kertovat erilaisesta tilanteesta kuin tuore tai toistuva rikollinen toiminta. Vakavuutta ei pidä häivyttää, mutta myöskään kuluneita vuosia ja muuttunutta toimintaa ei pidä sivuuttaa.

Luottamus rakentuu avoimuudesta ja teoista

Rikostaustaisen ehdokkaan on syytä varautua siihen, että menneisyys nousee julkisuuteen. Vanhakin asia voi palata keskusteluun vaaleista toiseen.

Pidän viisaana sitä, että ehdokas kertoo tehtävän ja luottamuksen arvioinnin kannalta olennaisesta tuomiostaan itse. Mitä tapahtui? Millaiset asiat johtivat tekoon? Miten hän on kantanut vastuunsa, suorittanut rangaistuksensa ja muuttanut toimintaansa?

Syiden ymmärtäminen auttaa ehkäisemään uusia rikoksia. Se ei tietenkään poista tekijän vastuuta. Avoimuudessakin on kunnioitettava uhrin ja muiden sivullisten yksityisyyttä.

Minulle katumus, vastuunotto ja halu elää rikoksetonta elämää ovat tärkeitä. Niitä ei kuitenkaan voi arvioida vain taitavasti kirjoitetusta julkaisusta tai esiintymisestä. Katumus ei näy kaikilla samalla tavalla.

Muutoksen uskottavuutta osoittavat ennen kaikkea ajan kuluessa tehdyt valinnat ja se, miten ihminen kohtelee muita. Samoja kysymyksiä pitäisi esittää oman puolueen ehdokkaalle ja poliittiselle vastustajalle.

Myös yhteiskunnan on tunnistettava muutos

Haluan yhteiskunnan, jossa rikoksista seuraa lain mukainen rangaistus, tekijä ottaa teostaan vastuun ja uhrin oikeudet otetaan vakavasti. Haluan myös yhteiskunnan, jossa ihminen voi rakentaa tulevaisuuden rangaistuksen jälkeen.

Usko ihmisen kykyyn muuttua ja kasvaa punnitaan siinä, annammeko muuttuneen ihmisen tulla nähdyksi sellaisena kuin hän tänään on. Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös sillä, millaisen mahdollisuuden se antaa ihmiselle palata yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

Jos emme koskaan hyväksy muutosta, emme oikeastaan usko edes kuntoutukseen, emmekä siihen, että rangaistuksella on joskus myös päätepiste.

Jos vastaus kysymykseen ”milloin rangaistus on kärsitty?” on ”ei koskaan”, meidän olisi hyvä sanoa se ääneen. Silloin emme enää puhu toisesta mahdollisuudesta vaan elinikäisestä tuomiosta.

#JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Oikeusvaltio #Oikeudenmukaisuus #RikosJaRangaistus