Häpeän on vaihdettava puolta

Miksi et lähtenyt? Miksi et vastustellut? Miksi kerrot vasta nyt?

Nämä kysymykset toistuvat lähes joka kerta, kun joku kertoo kokeneensa seksuaaliväkivaltaa. Huomio siirtyy tekijän toiminnasta siihen, miten uhri käyttäytyi ennen tapahtumaa, sen aikana tai sen jälkeen.

Pian keskustelu ei enää koskekaan mahdollista väkivaltaa vaan sitä, onko ihminen osannut olla oikeanlainen uhri.

Minua tällainen ajattelutapa kuvottaa. Jokaisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Tuo oikeus kuuluu yhtä lailla ihmiselle, joka osaa sanoittaa rajansa, kuin ihmiselle, joka pelästyy eikä saa sanaa suustaan.

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei riipu iästä, ulkonäöstä, sukupuolesta, pukeutumisesta tai aiemmista ihmissuhteista. Sitä oikeutta ei menetä lähtemällä jonkun mukaan, flirttailemalla tai olemalla parisuhteessa. Aiempi läheisyys ei anna toiselle pysyvää lupaa. Mieltään saa muuttaa, ja myös kesken tilanteen saa haluta sen päättyvän.

Nykyinen seksuaalirikoslainsäädäntö perustuu siihen, että seksuaalisen toiminnan on oltava vapaaehtoista. Toisen tahtoa ei voi olettaa eikä päätellä pelkästään siitä, ettei hän vastustele. Vapaaehtoisuutta voi ilmaista sanoilla tai toiminnalla. Laki tunnistaa myös tilanteita, joissa ihminen ei esimerkiksi pelon vuoksi pysty muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

Tämän pitäisi näkyä myös asenteissamme. Suostumusta ei voi päätellä hiljaisuudesta, lamaantumisesta tai siitä, ettei toinen vastustele.

Pelottavassa tilanteessa ihminen voi lamaantua. Hän voi olla tapahtuneen jälkeen poissaoleva, sekava tai ulospäin hyvin rauhallinen. Hän ei välttämättä heti osaa nimetä kokemaansa seksuaaliväkivallaksi tai kertoa siitä kenellekään. Siksi rauhallisuus tai kertomisen viivästyminen ei yksin kerro, mitä on tapahtunut.

Silti seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu helposti mahdottomien odotusten eteen. Hänen pitäisi puolustautua, mutta vaarantaa itseään mahdollisimman vähän. Kertoa heti, selkeästi ja johdonmukaisesti. Osoittaa järkytystään, mutta säilyttää samalla täydellinen harkintakykynsä.

Tällaisessa ajattelussa ihmisen todellinen kokemus jää kuvitellun ”optimaalisen uhrin” varjoon.

Myös uhrin iän ja ulkonäön arvioiminen vie keskustelua väärään suuntaan. Oikeus koskemattomuuteen ei riipu siitä, pitääkö joku ihmistä viehättävänä. Kenenkään keho ei ole vapaasti käytettävissä, eikä kenenkään tarvitse perustella, miksi hänen rajojaan olisi pitänyt kunnioittaa.

Pidän tärkeänä myös oikeusvaltion periaatteita. Rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua, ja syyllisyys ratkaistaan näytön perusteella tuomioistuimessa. Yksittäisen asian lopputulosta ei pidä päättää somessa.

Samaan oikeudenmukaisuuteen kuuluu, että seksuaaliväkivallasta kertovaa ihmistä kohdellaan asiallisesti. Kertomuksen ja muun näytön huolellinen tutkiminen on välttämätöntä. Ihmisen nöyryyttäminen tai hänen ihmisarvonsa kyseenalaistaminen ei auta selvittämään tapahtunutta.

Apua ja kunnioittavaa kohtaamista pitää saada myös silloin, kun rikosprosessi on kesken tai rikosilmoituksen tekeminen vasta harkinnassa. Läheisen, terveydenhuollon ammattilaisen tai tukipalvelun tehtävä on kuunnella ja auttaa. Tuen saaminen ei saa edellyttää sitä, että ihminen pystyy heti kertomaan kaiken tai tietää valmiiksi, mitä hän haluaa seuraavaksi tehdä.

Meidän päättäjien vastuu on huolehtia siitä, että apua myös on saatavilla. Seksuaaliväkivaltaa kokenut tarvitsee tilanteensa mukaan terveydenhuoltoa, kriisiapua, oikeudellista neuvontaa ja pitkäkestoista tukea. Rikosuhripäivystys tarjoaa tukea myös rikosprosessin kysymyksiin. Näiden palvelujen ja järjestöjen työn jatkuvuus pitää turvata.

Poliisilla, syyttäjillä ja tuomioistuimilla on oltava riittävät resurssit asioiden huolelliseen käsittelyyn ilman tarpeettomia viiveitä. Ammattilaisten koulutuksessa on ymmärrettävä myös sitä, miten pelko ja trauma voivat vaikuttaa ihmisen toimintaan. Näin rakennetaan sekä uhrin että epäillyn oikeusturvaa.

Ennaltaehkäisy alkaa jo paljon aikaisemmin. Lasten ja nuorten pitää saada ikätasoista tietoa kehosta, omista rajoista ja toisen rajojen kunnioittamisesta. Samat taidot kuuluvat myös aikuisille: kysyminen, kuunteleminen ja pysähtyminen, jos toisen halusta on epävarmuutta.

Seksuaaliväkivalta voi koskettaa ketä tahansa. Avun ja suojan pitää kuulua kaikille sukupuolesta, taustasta ja elämäntilanteesta riippumatta.

Jokainen julkinen keskustelu kertoo myös muille seksuaaliväkivaltaa kokeneille, mitä puhumisesta voi seurata. Siksi sillä on väliä, millaisia kysymyksiä esitämme ja millaisia oletuksia toistamme.

Minä haluan yhteiskunnan, jossa omista rajoista saa pitää kiinni ja niiden rikkomisesta uskaltaa kertoa. Jossa apua hakevaa kuunnellaan ja tapahtunut selvitetään huolellisesti.

Liian usein seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu kantamaan häpeää teosta, jonka on tehnyt joku muu.

Häpeän pitää kuulua sille, joka rikkoo toisen rajoja eikä sille, joka kertoo niiden rikkomisesta. Häpeän on vaihdettava puolta.

Mielenterveystalon sivuilta löytyy apua seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Älä jää yksin. Olet tärkeä ja arvokas 🫶https://www.mielenterveystalo.fi/fi/aggressio-vakivalta/seksuaalisen-hairinnan-ja-vakivallan-seuraukset