3.12. vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Vammaisuus on osa ihmisyyttä, osa elämää. YK:n tilastojen mukaan joka kuudes ihminen elää jonkinlaisen toimintarajoitteen kanssa. Vammaisuus koskettaa siis varmasti ihan jokaisen lähipiiriä. Meidän perheessämme, työpaikallamme, harrastusporukassamme. Ehkä jo nyt, ehkä vasta huomenna.
Itse jouduin muutama vuosi sitten kohtaamaan toimintarajoitteisuuden omakohtaisesti, kun kuuloni heikkeni toisesta korvasta äkillisesti. Yhtäkkiä yksi aisti ei enää toiminutkaan niin kuin ennen. Aiemmin en ollut tullut edes ajatelleeksi, mihin kaikkeen kuulon heikkeneminen vaikuttaa: ei pelkästään kuulemiseen, vaan osallisuuteen, yhteyteen, tunteeseen siitä, että on mukana maailmassa. Kiitos julkisen terveydenhuollon, sain lähes huomaamattoman, mutta äärimmäisen tärkeän apuvälineen, kuulokojeen.
Kukaan meistä ei tiedä, milloin toimintakyky muuttuu. Sairaus, onnettomuus, ikääntyminen, tai ihan vaan elämä. Totuus on, että lopulta me kaikki olemme vain yhden tapahtuman päässä vammaisuudesta. Joko tilapäisesti tai loppuiäksi.
Siksi vammaisten oikeuksista ja esteettömyydestä puhuminen ei ole vain jonkun erityisryhmän puolustamista. Se on meidän kaikkien turvaa. Esteettömyys ei tarkoita vain ramppeja, hissejä, induktiosilmukoita tai invapaikkoja, vaan saavutettavaa tietoa, selkeää viestintää, selkokieltä, tukipalveluita ja sitä, että kaikki voivat osallistua tapahtumiin, tilaisuuksiin ja yhteiseen elämään.
Esteettömyys unohtuu edelleen liian usein. Tapahtumia järjestetään tiloissa, joihin kaikki eivät pääse. Julkisia rakennuksia suunnitellaan ajattelematta, että ihmisten toimintakyky vaihtelee ja muuttuu. Väestön ikääntyessä esteettömyys ei ole enää vain pienen joukon asia, vaan ihan koko yhteiskunnan elinehto. Kun yhteiskunta toimii heikoimman mukaan, se toimii lopulta meille kaikille.
Vamma ei tee ihmisestä heikkoa. Heikoksi tekee yhteiskunta, joka ei huomaa, ei kuule, ei näe eikä tee tilaa. Haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa vain täydet suorittajat pärjäävät? Vai sellaisessa, jossa jokaisella on paikka, ääni ja arvo, myös silloin, kun elämä muuttuu?