Kategoria: yhdenvertaisuus

  • Häpeän on vaihdettava puolta

    Miksi et lähtenyt? Miksi et vastustellut? Miksi kerrot vasta nyt?

    Nämä kysymykset toistuvat lähes joka kerta, kun joku kertoo kokeneensa seksuaaliväkivaltaa. Huomio siirtyy tekijän toiminnasta siihen, miten uhri käyttäytyi ennen tapahtumaa, sen aikana tai sen jälkeen.

    Pian keskustelu ei enää koskekaan mahdollista väkivaltaa vaan sitä, onko ihminen osannut olla oikeanlainen uhri.

    Minua tällainen ajattelutapa kuvottaa. Jokaisella on oikeus päättää omasta kehostaan ja seksuaalisuudestaan. Tuo oikeus kuuluu yhtä lailla ihmiselle, joka osaa sanoittaa rajansa, kuin ihmiselle, joka pelästyy eikä saa sanaa suustaan.

    Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei riipu iästä, ulkonäöstä, sukupuolesta, pukeutumisesta tai aiemmista ihmissuhteista. Sitä oikeutta ei menetä lähtemällä jonkun mukaan, flirttailemalla tai olemalla parisuhteessa. Aiempi läheisyys ei anna toiselle pysyvää lupaa. Mieltään saa muuttaa, ja myös kesken tilanteen saa haluta sen päättyvän.

    Nykyinen seksuaalirikoslainsäädäntö perustuu siihen, että seksuaalisen toiminnan on oltava vapaaehtoista. Toisen tahtoa ei voi olettaa eikä päätellä pelkästään siitä, ettei hän vastustele. Vapaaehtoisuutta voi ilmaista sanoilla tai toiminnalla. Laki tunnistaa myös tilanteita, joissa ihminen ei esimerkiksi pelon vuoksi pysty muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

    Tämän pitäisi näkyä myös asenteissamme. Suostumusta ei voi päätellä hiljaisuudesta, lamaantumisesta tai siitä, ettei toinen vastustele.

    Pelottavassa tilanteessa ihminen voi lamaantua. Hän voi olla tapahtuneen jälkeen poissaoleva, sekava tai ulospäin hyvin rauhallinen. Hän ei välttämättä heti osaa nimetä kokemaansa seksuaaliväkivallaksi tai kertoa siitä kenellekään. Siksi rauhallisuus tai kertomisen viivästyminen ei yksin kerro, mitä on tapahtunut.

    Silti seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu helposti mahdottomien odotusten eteen. Hänen pitäisi puolustautua, mutta vaarantaa itseään mahdollisimman vähän. Kertoa heti, selkeästi ja johdonmukaisesti. Osoittaa järkytystään, mutta säilyttää samalla täydellinen harkintakykynsä.

    Tällaisessa ajattelussa ihmisen todellinen kokemus jää kuvitellun ”optimaalisen uhrin” varjoon.

    Myös uhrin iän ja ulkonäön arvioiminen vie keskustelua väärään suuntaan. Oikeus koskemattomuuteen ei riipu siitä, pitääkö joku ihmistä viehättävänä. Kenenkään keho ei ole vapaasti käytettävissä, eikä kenenkään tarvitse perustella, miksi hänen rajojaan olisi pitänyt kunnioittaa.

    Pidän tärkeänä myös oikeusvaltion periaatteita. Rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua, ja syyllisyys ratkaistaan näytön perusteella tuomioistuimessa. Yksittäisen asian lopputulosta ei pidä päättää somessa.

    Samaan oikeudenmukaisuuteen kuuluu, että seksuaaliväkivallasta kertovaa ihmistä kohdellaan asiallisesti. Kertomuksen ja muun näytön huolellinen tutkiminen on välttämätöntä. Ihmisen nöyryyttäminen tai hänen ihmisarvonsa kyseenalaistaminen ei auta selvittämään tapahtunutta.

    Apua ja kunnioittavaa kohtaamista pitää saada myös silloin, kun rikosprosessi on kesken tai rikosilmoituksen tekeminen vasta harkinnassa. Läheisen, terveydenhuollon ammattilaisen tai tukipalvelun tehtävä on kuunnella ja auttaa. Tuen saaminen ei saa edellyttää sitä, että ihminen pystyy heti kertomaan kaiken tai tietää valmiiksi, mitä hän haluaa seuraavaksi tehdä.

    Meidän päättäjien vastuu on huolehtia siitä, että apua myös on saatavilla. Seksuaaliväkivaltaa kokenut tarvitsee tilanteensa mukaan terveydenhuoltoa, kriisiapua, oikeudellista neuvontaa ja pitkäkestoista tukea. Rikosuhripäivystys tarjoaa tukea myös rikosprosessin kysymyksiin. Näiden palvelujen ja järjestöjen työn jatkuvuus pitää turvata.

    Poliisilla, syyttäjillä ja tuomioistuimilla on oltava riittävät resurssit asioiden huolelliseen käsittelyyn ilman tarpeettomia viiveitä. Ammattilaisten koulutuksessa on ymmärrettävä myös sitä, miten pelko ja trauma voivat vaikuttaa ihmisen toimintaan. Näin rakennetaan sekä uhrin että epäillyn oikeusturvaa.

    Ennaltaehkäisy alkaa jo paljon aikaisemmin. Lasten ja nuorten pitää saada ikätasoista tietoa kehosta, omista rajoista ja toisen rajojen kunnioittamisesta. Samat taidot kuuluvat myös aikuisille: kysyminen, kuunteleminen ja pysähtyminen, jos toisen halusta on epävarmuutta.

    Seksuaaliväkivalta voi koskettaa ketä tahansa. Avun ja suojan pitää kuulua kaikille sukupuolesta, taustasta ja elämäntilanteesta riippumatta.

    Jokainen julkinen keskustelu kertoo myös muille seksuaaliväkivaltaa kokeneille, mitä puhumisesta voi seurata. Siksi sillä on väliä, millaisia kysymyksiä esitämme ja millaisia oletuksia toistamme.

    Minä haluan yhteiskunnan, jossa omista rajoista saa pitää kiinni ja niiden rikkomisesta uskaltaa kertoa. Jossa apua hakevaa kuunnellaan ja tapahtunut selvitetään huolellisesti.

    Liian usein seksuaaliväkivaltaa kokenut joutuu kantamaan häpeää teosta, jonka on tehnyt joku muu.

    Häpeän pitää kuulua sille, joka rikkoo toisen rajoja eikä sille, joka kertoo niiden rikkomisesta. Häpeän on vaihdettava puolta.

    Mielenterveystalon sivuilta löytyy apua seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Älä jää yksin. Olet tärkeä ja arvokas 🫶https://www.mielenterveystalo.fi/fi/aggressio-vakivalta/seksuaalisen-hairinnan-ja-vakivallan-seuraukset

  • Koti kuuluu myös miehelle, jonka ohi kuljemme

    Koti on paikka, jossa voi levätä ja olla rauhassa. Ilman kotia elämä rakentuu epävarmuudelle ja turvattomuudelle. Missä voin peseytyä? Missä säilytän lääkkeeni? Miten jaksan hoitaa asioitani, jos en ole saanut nukkua?

    17.10. vietettävän Asunnottomien yön teemana on tänä vuonna ”Näkyvillä, mutta näkymätön – Miesten asunnottomuus Suomessa”. Suomessa oli viime vuonna 4579 yksinelävää asunnotonta, joista 3556 oli miehiä. Asunnottomien määrä kasvoi edellisvuodesta 20 %.

    Kun sama näky toistuu, siihen voi tottua. Saatamme muistaa aina siinä samalla penkillä nuokkuvan miehen, mutta kävelemme päivä, viikko, kuukausi ja vuosi toisensa perään tuon miehen ohitse kohtaamatta häntä aidosti koskaan. Hänen tilanteensa voidaan huomata, mutta hänen tarpeensa ja tarinansa jäävät kuulematta.

    Pitäisi puhua enemmän siitä, miksi niin moni mies jää ilman kotia ja millainen tuki tavoittaisi ajoissa. Odotusta siitä, että miehen pitää pärjätä yksin, on syytä haastaa. Avun pyytäminen ei saa olla häpeä eikä avun saaminen kiinni siitä, kuinka taitavasti ihminen osaa kuvata hätäänsä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Tästä näkökulmasta asuminen liittyy olennaisesti myös mahdollisuuteen rakentaa uudenlaista arkea. Vankilasta vapautuvalle ihmiselle pitäisi olla selvää jo ennen vapautumista, missä hän asuu ja mistä saa tarvitsemansa tuen.

    On kohtuutonta odottaa ihmisen kiinnittyvän päihdehoitoon, opintoihin tai työhön, jos jokainen päivä alkaa yösijan etsimisellä. Asunto ei yksin ratkaise kaikkia ongelmia, mutta ilman sitä muiden ongelmien ratkaiseminen on paljon vaikeampaa. Kadulla ei kukaan kuntoudu.

    Asunnottomuuden taustalla voi olla monenlaisia elämäntilanteita: työttömyyttä, sairastumista, eroa, velkaantumista tai päihdeongelmia. Jokaisella asunnottomalla on oma elämäntarina ja polku, joka on päätynyt asunnottomuuteen.

    Asunnottomuuden kasvun syiksi on nostettu mm. sosiaaliturvan muutokset, elämisen kallistuminen sekä työttömyyden kasvu. Nämä pitää päätöksenteossa ottaa vakavasti. Jos tulot eivät riitä vuokraan ja asumisen tuki heikkenee, pelkkä kehotus löytää halvempi asunto ei auta, jos sellaista ei ole saatavilla.

    Apua pitää saada ennen kuin vuokravelka johtaa kodin menettämiseen. Tarvitsemme asumisneuvontaa, toimivia sosiaali- ja terveyspalveluja sekä riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Joillekin oma asunto riittää, toiset tarvitsevat sen rinnalle pitkäkestoista tukea. Palvelujen pitää joustaa ihmisen tarpeiden mukaan.

    Myös kuntien, hyvinvointialueiden, valtion ja järjestöjen yhteistyön on toimittava. Ihmistä ei saa jättää selvittämään yksin, minkä tahon vastuulle hänen hätänsä kuuluu. Siellä välimaastossa nimittäin on tälläkin hetkellä suuri joukko ihmisiä, joita pallotellaan taholta toiselle.

    Kenenkään ei pidä joutua todistamaan olevansa kodin arvoinen. Koti kuuluu myös sille miehelle, jonka ohi olemme tottuneet kulkemaan.

    Kirjoitus on julkaistu Aamupostissa 16.10.2026.

    Kuvassa neulomani Koti-ikävä-lapaset, joiden ohje löytyy Asunnottomien yön sivuilta: https://asunnottomienyo.fi/2025/08/osallistu-asunnottomien-yon-lapastempaukseen-ja-neulo-koti-ikava-lapaset-ohjeet-alla/

  • Mietelmä vaaliteltalta

    Aurinkoinen lauantaipäivä 5.9.2026 kului mukavasti Keravan Sirkusmarkkinoilla Vasemmistoliiton teltalla ☀️

    Päivään mahtui valtavasti hyviä kohtaamisia ja keskusteluja. Erityisen ilahduttavaa oli se, kuinka moni pysähtyi ihan oma-aloitteisesti toivottamaan menestystä tuleviin eduskuntavaaleihin.

    Oma kokemukseni on, että kannustus vaalityöhön on nyt jotenkin poikkeuksellisen laajaa. Ihmiset hakeutuvat teltalle keskustelemaan aivan eri tavalla kuin aiempien vaalien alla. Ilmassa on selvästi muutoksen kaipuuta ja myös syvää tyytymättömyyttä Orpon ja Purran hallituksen politiikkaan.

    Eikä ihmisillä ollut huoli vain omasta pärjäämisestään. Päinvastoin. Monessa keskustelussa kaikkein suurimmaksi huoleksi nousivat nuoret: nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja tulevaisuudenuskon mureneminen. Myös eriarvoisuuden lisääntyminen, rasismin kasvu ja yhteiskunnan jatkuva vastakkainasettelu puhuttivat.

    Yksi kohtaaminen jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleeni:

    Teltalle tuli iäkkäämpi mies vaimonsa ja kahden pienen lapsenlapsensa kanssa. Vaimo ja lapset ottivat tarjoamani nallekarkit, kiittivät kauniisti ja siirtyivät hieman sivummalle. Siinä vaiheessa en edes ymmärtänyt heidän olevan samaa seuruetta.

    Mies jäi keskustelemaan kanssani ja haastamaan Vasemmistoliiton politiikkaa. Pidän tällaisista keskusteluista. Politiikassa ei ole mitään järkeä, jos keskustelemme vain niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi kanssamme samaa mieltä. Minusta keskusteluyhteyden säilyttäminen on erityisen tärkeää juuri silloin, kun näkemykset ovat kaukana toisistaan.

    Mies totesi, että Suomessa on vain kaksi puoluetta, jotka tekevät niin kuin sanovat: Vasemmistoliitto ja hänen itsensä kannattama puolue.

    Kysyin häneltä sitten yksinkertaiset kysymykset: Mitä hyvää sinä olet itse saanut äänesi vastineeksi? Miten sinun elämäsi on nykyisen hallituksen aikana parantunut?
    Vastaus oli: ei mitenkään.
    Silti luottamus omaan puolueeseen oli horjumaton.

    Maahanmuuttoa Suomeen ei hänen mielestään tarvittaisi lainkaan, koska tekoäly korvaisi tulevaisuudessa puuttuvan työvoiman. Kysyin, miten tekoäly esimerkiksi vaihtaa hänen vaippansa silloin, kun hän itse tarvitsee hoivaa. Robotit kuulemma hoitavat senkin.

    Jep, tämäpä selvä sitten.

    Keskustelun edetessä myös hyvin kielteiset ja rasistiset asenteet maahanmuuttajia kohtaan tulivat esiin. En kuvittele, että yhden markkinateltalla käydyn keskustelun aikana muutetaan vuosien tai vuosikymmenten aikana rakentuneita käsityksiä. Joskus voi silti saada ihmisen edes hetkeksi pysähtymään oman ajattelunsa ristiriitojen äärelle. Tässäkin keskustelussa niitä riitti.

    Varsinainen hämmennykseni tuli kuitenkin vasta keskustelun päätyttyä.

    Mies lähti teltalta ja käveli sen herttaisen iäkkäämmän naisen ja kahden polvenkorkuisen, nallekarkeista kauniisti kiittäneen lapsen luokse. He olivat hänen perhettään.

    Ja nämä kaksi pientä lasta olivat ulkonäöltään juuri sellaisia suomalaisia, joiden suomalaisuuden joku toinen samanlaisia puheita puhuva ihminen saattaisi kyseenalaistaa pelkän ihonvärin tai etnisten piirteiden perusteella.

    Siinä hetkessä koko keskustelu sai aivan toisenlaisen sävyn.

    Rasismi on helppoa niin kauan kuin sen kohde on kasvoton ”maahanmuuttaja”. Joku toinen. Joku kaukana. Joku, josta voi puhua ihmisryhmänä sen sijaan, että näkisi ihmisen. Mutta entä kun sillä ihmisellä on kasvot? Entä kun hän on se pieni lapsi, joka seisoo vieressäsi nallekarkkipussi kädessään?

    Ihonväristä, kasvonpiirteistä, nimestä tai vaatetuksesta ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata eikä sitä, kuuluuko hän tänne. Suomessa syntynyt Suomen kansalainen ei ole yhtään vähemmän suomalainen siksi, ettei hän satu näyttämään jonkun toisen mielikuvan mukaiselta suomalaiselta.

    Siksi puhe ”vääränlaisista” ihmisistä ja siitä, keiden pitäisi lähteä tästä maasta, ei jää koskaan vain puheeksi jostakin kasvottomasta joukosta. Se osuu oikeisiin ihmisiin. Työkavereihin, koulukavereihin, naapureihin, ystäviin — ja joskus omiin lapsenlapsiin.

    Pyydän sinua pysähtymään hetkeksi. Kun sanot, etteivät ”nuo ihmiset” kuulu Suomeen, katso ympärillesi. Saatat huomata puhuvasi samalla ihmisistä, joita rakastat kaikkein eniten.

    Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun suurimpia ongelmia juuri nyt onkin se, että ihmisistä on tullut liian helposti kategorioita: Maahanmuuttajia. Työttömiä. Köyhiä. Vammaisia. Muslimeja. Seksuaalivähemmistöjä. Meitä ja heitä. Meitä ja muita.

    Minä haluan tehdä politiikkaa, jossa näiden kategorioiden takana nähdään ihminen ja yksilö. Turvallisessa yhteiskunnassa kenenkään ei pitäisi joutua todistamaan oikeuttaan kuulua joukkoon ihonvärinsä, nimensä, syntyperänsä tai minkään muunkaan ominaisuutensa vuoksi.

    Suomi kuuluu meille kaikille. Myös niille pienille nallekarkkeja syöville suomalaisille, jotka eivät satu näyttämään jonkun toisen mielestä tarpeeksi suomalaisilta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #EiOleMuitaOnVainMeitä

  • Kun ei ole kotia mihin mennä

    Mihin sinä menisit, kun kotisi ei olisi enää turvallinen? Entä silloin, kun sinulla ei olisi kotia lainkaan?

    Keski-Uudellamaalla asuu noin 200 000 ihmistä. Näin suurella alueella kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevien ihmisten mahdollisuudet päästä suojaan ovat kuitenkin häpeällisen heikot.

    Aamuposti kertoi turvakotien kasvavasta paineesta (AP 9.8.2026). Turvakotien asiakasmäärät ovat kasvaneet vuosi toisensa jälkeen ja viime vuonna turvakodeissa oli jo noin 6 000 asiakasta valtakunnallisesti. Tämä kertoo konkreettisesti siitä, että yhä useampi ihminen joutuu lähtemään omasta kodistaan väkivallan tai sen uhan vuoksi, mutta lähimmässä turvakodissa ei välttämättä ole hänelle tilaa.

    Keravalla toimii turvakoti, jossa on seitsemän asiakashuonetta. Viime vuonna se oli täynnä 137 päivänä. Turvakotiin voi hakeutua asuinpaikasta riippumatta, ja joissakin tilanteissa turvallisuus voi jopa edellyttää hakeutumista kauemmas väkivallan tekijästä. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta riittävälle turvakotiverkostolle

    Väkivaltaisesta kodista lähteminen on jo itsessään valtava askel, kun mukana voi olla pieniä lapsiakin. Rahaa, autoa tai toimivaa sosiaalista tukiverkostoa ei välttämättä ole. Tilanteeseen voi liittyä pelkoa, vammoja, taloudellista kontrollia ja vuosien aikana rakentunutta riippuvuutta väkivallan tekijästä.
    Silloin avun pitää löytyä nopeasti ja kohtuuetäisyydeltä.

    Toinen saman turvallisuuskysymyksen puoli on asunnottomuus. Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella on noin 200 000 asukasta, mutta meillä ei ole koko alueella edes ensisuojaa. Keusoten käytössä on Keravan Saviolla sijaitsevassa ensisuojassa vain kahdeksan paikkaa täysi-ikäisille asunnottomille. Ensisuoja on avoinna yöaikaan, eikä paikkaa voi varata. Esimerkiksi Hyvinkäältä matka taittuu Saviolle kahdella junalla ja loppumatka kävellen, yhdensuuntaisen matkan hinta on 6,50 euroa. Jokainen voi pohtia matkatapaa ja kustannuksia Saviolle omalta paikkakunnaltaan.

    Kahdeksan ensisuojapaikkaa lähes 200 000 asukkaan hyvinvointialueen tarpeisiin – ja vieläpä oman hyvinvointialueen ulkopuolella – ei ole riittävä palveluverkko kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten turvaksi.

    Turvakoti ja ensisuoja palvelevat eri tilanteissa olevia ihmisiä, eikä niitä pidä sekoittaa toisiinsa. Niitä yhdistää kuitenkin yksi perustavanlaatuinen asia: molempia tarvitaan juuri silloin, kun ihmiseltä puuttuu kaikkein perustavin turvallisuuden edellytys, eli paikka, jossa voi olla yön yli turvassa.

    Asunnottomuus ja lähisuhdeväkivalta eivät myöskään ratkea sillä, että ihminen saa katon päänsä päälle yhdeksi yöksi. Tarvitaan sosiaalityötä, terveydenhuoltoa, päihde- ja mielenterveyspalveluja, väkivaltatyötä ja ennen kaikkea tukea ja apua pysyvään ja turvalliseen asumiseen.

    Siksi meidän pitäisi puhua enemmän myös siitä, mitä tapahtuu turvakodin tai ensisuojan oven jälkeen.

    Turvallisuuspolitiikka mielletään helposti poliiseiksi, rangaistuksiksi, rajaturvallisuudeksi ja maanpuolustukseksi. Nekin ovat turvallisuutta. Mutta turvallisuutta on myös se, että väkivaltaa pakeneva löytää oven, joka aukeaa ja sitä että asunnoton ei joudu viettämään yötään kadulla. Kriisin hetkellä yhteiskunta ei voi antaa osoitteeksi seuraavaa kuntaa ja toivottaa hyvää matkaa.

    Turvallinen yhteiskunta mitataan lopulta myös siinä, mitä tapahtuu ihmiselle silloin, kun hänen turvallisuutensa romahtaa. Silloin avun pitää olla lähellä ja sitä pitää olla riittävästi.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta.

    (kirjoitus julkaistu Aamupostin Näkökulma-palstalla 12.8.2026)

  • Missä kulkee raja, jos rasismi ei ylitä sitä koskaan?

    Missä kulkee raja, jos rasismi ei ylitä sitä koskaan?

    Meillä on Suomessa perustuslailliset periaatteet ja oikeudet yhdenvertaisuuteen, ihmisarvoon, turvallisuuteen ja osallisuuteen. Siltikin julkiseen keskusteluun pulpahtaa tästä huolimatta rasistisia ulostuloja ja osa niistä tulee poliittisesta vallasta käsin. 

    (lisää…)
  • Kuule, näe, huomaa

    Kuule, näe, huomaa

    3.12. vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Vammaisuus on osa ihmisyyttä, osa elämää. YK:n tilastojen mukaan joka kuudes ihminen elää jonkinlaisen toimintarajoitteen kanssa. Vammaisuus koskettaa siis varmasti ihan jokaisen lähipiiriä. Meidän perheessämme, työpaikallamme, harrastusporukassamme. Ehkä jo nyt, ehkä vasta huomenna.

    (lisää…)