Kouluvuoden päätteeksi
Viikonloppuna juhlitaan taas kouluvuoden päättymistä, ammattiin valmistuvia ja ylioppilastutkinnon suorittaneita. Lämpimät onnittelut ihan jokaiselle, oli todistus hyvä tai huono tai vaikka sitä ei nyt tullut lainkaan. Olette jokainen päässeet elämässä juuri tähän pisteeseen. Elämä itsessään on jo saavutus.
Aloin muistelemaan tämän artikkelin luettua omia kouluvuosiani (https://lapsenmaailma.fi/artikkeli/kolumni-koulujen-paattajaisiin/ )
Peruskoulun päättötodistus vuonna 1990 oli peruskouluajan huonoin, tähän oli montakin eri syytä, kun elämä ei tuolloin aina hymyillyt. Peruskoulun jälkeen pidin pari välivuotta tehden töitä grillimyyjänä ja parikin eri koulua keskeyttäen.
Äitini kuolema keväällä 1992 ei varsinaisesti elämäntilanteen sekavuutta juurikaan helpottanut. Onneksi minulla oli lähellä ihmisiä, joiden ansiosta elämä jatkui surusta huolimatta. Isälleni kuuluu ehdottomasti suurin kiitos, että selvisimme perheenä tuosta kaikesta lopulta hyvin.
Tuohon aikaan Suomi eli vaikeaa aikaa muutenkin, työttömyys oli korkeimmillaan, moni oli päätynyt velkavankeuteen ja lopullisempiinkin ratkaisuihin.
Olen joskus miettinyt, että on ollut ihan helvetin hyvää tuuria, että olen nyt tässä missä olen. Kaukana ei ollut täysin erilainenkin elämänpolku, joka ei välttämättä olisi näin pitkäänkään jatkunut.
Valmistuin vihdoin vuonna 1994 Riihimäen ammattikoulusta koneenpiirtäjäksi luokkani parhaana ja sain asetehtaan stipendinkin. Juhlia en järjestänyt, eikä todistusta lähipiirissä moni edes kysellyt. Olin ylpeä ennen kaikkea siitä, että minulla oli nyt ammatti, ei niinkään ne arvosanat. Olin tietysti hemmetin ylpeä myös hyvästä todistuksesta, olin vihdoin taas löytänyt koulusta ja opiskelusta sen ilon, mitä sen pitäisi kaikille ollakin.
Uuden oppiminen on ainakin itselleni aina mahtava tunne, kun yrittää, erehtyy, kokeilee uudestaan lukuisiakin kertoja ja vihdoin onnistuu. Tämä fiilis tulee muuallakin kun koulunpenkillä. Se fiilis, kun nelikymppisenä vihdoin opin neulomaan ja sain ensimmäiset villasukat valmiiksi. Se fiilis oli mieletön, minä osasin!
Ammattikoulun todistusta toki sittemmin tarkastelivat monet työnantajat työhaastatteluissa. Todistuksen arvosana-asteikko oli 1-5. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota niihin vitosiin, joiden ansiosta olin stipenditkin saanut. Kaikki kysyivät hetken todistusta katsottuaan, että mikäs tämä kakkonen täällä on. Ne viisitoista vitosta eivät herättäneet kysymyksiä eikä muutakaan näkyvää reaktiota, vain se samperin aineliitostekniikan kakkonen. En tarkkaan muista mitä kysyjille vastasin, mutta kysymys kyllä lannisti. Ei kukaan heistä varmaan halunnut nujertaa, mutta muistan edelleen oman fiilikseni. Olin valmistunut vihdoin ammattiin ja elämä alkoi vihdoin näyttämään myös niitä parempia puoliaan kaiken paskan jälkeen. Ja te saakelin urpot tartutte johonkin arvosanoihin!
En siis oppinut ikinä kunnolla hitsaamaan, puikko toisensa jälkeen jäi rautaan kuin siilin piikit, enkä tainnut olla opettajan suosikki muutenkaan. Sen sijaan teknisistä piirustuksista tuli luettavia, sorvin ääressä metalli muotoutui halutulla tavalla ja peltilevyistä taiteltiin näppärästi savustuslaatikoita. Hassua muuten, muistan vieläkin, miltä ammattikoulun metallihallissa tuoksui. Mutta vieläkin kaivelee se perkeleen kakkonen siellä todistuksessa.
Meni kauan, että osasin olla aidosti iloinen tuollaisesta arvosanasta, tähtäsin jatko-opinnoissa aina siihen vitoseen ja petyin saatuani nelosen. Vuonna 2012 kun suoritin ensimmäisen yliopistokurssin tentin, ja sain siitä kakkosen, huudahdin Jes! Ja olin oikeasti tyytyväinen siitä arvosanasta, yritysoikeus ei uponnut kaaliin täydellisesti, mutta tentti meni läpi! Ja se fiilis, kun tajusin, että olin todellakin vihdoin tyytyväinen kakkoseen. Sen jälkeen taistelin kyllä oikeusteorian ja -historian tentin kanssa lukuisia kertoja, että sain edes ykkösen, mutta lopulta sekin kurssi meni läpi.
Pidin maanantaina kaupunginvaltuuston kokouksessa puheenvuoron hyvinvointikertomuksesta. Nostin puheessa esiin sen, että joka viides hyvinkääläinen 18-24-vuotias on syrjäytymisriskissä. Miettikää, JOKA VIIDES! Minäkin olin NEET-nuori, työttömänä ja vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa (NEET = Not in Employment, Education or Training, 15-24-vuotias, joka ei opiskele, työskentele tai ole varusmiespalveluksessa). Elämäni oli lähellä päätyä ihan toisille raiteille tai jopa raiteille. Jollain ihmeen keinolla ja läheisten tuella pääsin kuitenkin ammattikoulusta läpi ja vähitellen elämään muutenkin kiinni.
Olkaa siis tulevana(kin) viikonloppuna koulunsa päättävien juhlissa ja nuorten elämässä ylipäätään iloisia siitä, että juuri tämä nuori on elämässä juuri tässä pisteessä. Oli se todistus sitten mitä tahansa tai vaikka sitä ei olisi ollenkaan.
Kirjoitus julkaistu somessa 29.5.2025