Kategoria: Uncategorized

  • Nuori mies, sinun ei tarvitse pärjätä yksin

    Olen pyöritellyt tätä kirjoitusta parisen viikkoa. Naisiin kohdistuneen väkivallan uutisoinnin keskellä olen miettinyt, milloin olisi oikea hetki puhua nuorten miesten pahoinvoinnista. Tänään miestenviikko päättyy isänpäivään, ja päätin julkaista tekstin. Yhtä hyvin sen olisi voinut julkaista minä tahansa päivänä. Nuorten miesten hyvinvointi ansaitsee huomiota, ja naisiin kohdistuva väkivalta on otettava vakavasti. Molemmille keskusteluille on oltava tilaa.

    Helsingin Sanomissa oli 25.10.2026 juttu nuorista miehistä. Siinä nuoret kertovat yksinäisyydestä, työn löytämisen vaikeudesta ja siitä, kuinka hankalaa omasta pahasta olosta voi olla puhua. Yksi pohtii, onko hänessä itsessään jotain vikaa.

    Meillä kaikilla on tässä vakavan pohdinnan paikka. Miten kohtaamme nuoren, joka ei löydä paikkaansa tai uskalla pyytää apua? Saako hän tukea vai odotetaanko häneltä edelleen, että pitää vain osata ja jaksaa?

    Nuori voi näyttää ulospäin pärjäävältä ja silti olla aivan hukassa oman elämänsä kanssa. Koulutus voi olla suoritettu, mutta työpaikkaa ei löydy. Kavereita voi olla, mutta vaikeimmista asioista ei uskalla puhua kenellekään. Kun kysytään, miten menee, vastaukseksi tulee ”ihan hyvin”, vaikka kaikki olisi päin helvettiä.

    Sen kuuleminen, mitä vastauksen taakse jää, vaatii aikaa ja luottamusta. Aina ei tarvitse osata lukea rivien välistä oikein. Voi myös pysähtyä ja kysyä uudelleen, miten sinä oikeasti voit.

    Poikien ja nuorten miesten tilanteesta puhutaan usein ongelmien kautta. Julkisessa keskustelussa heihin liitetään väkivaltaa, syrjäytymistä ja kovia asenteita. Ongelmiin pitää puuttua, mutta samalla on katsottava, millaisia odotuksia me itse pojille ja miehille asetamme. Saako poika olla herkkä, epävarma tai peloissaan? Saako hän tarvita muita?

    Jos avun hakeminen tuntuu heikkouden tunnustamiselta, pelkkä kehotus hakea apua ei riitä. Tarvitaan turvallisia aikuisia, jotka ottavat asian puheeksi, kuuntelevat ja tarvittaessa kulkevat mukana ensimmäiselle käynnille. Palveluissa pitää osata kohdata myös nuori, joka ei pysty selittämään oloaan valmiiksi jäsennellyillä sanoilla.

    HS:n jutussa tärkeään rooliin nousee Poikien talo. Siellä tavataan muita, tehdään ruokaa, pelataan ja jutellaan. Nuorelle tällainen paikka voi olla arjen tärkeimpiä kiinnekohtia.

    Yhteinen tekeminen saattaa ulkopuolisesta näyttää vähäiseltä asialta. Mutta kuinka moni meistä entisistä nuorista muistaa oman nuorisotalonsa, kaverit ja ne turvalliset aikuiset, joiden luokse oli helppo mennä? Sitä tunnetta, että oli paikka, johon sai tulla ja jossa oli tervetullut.

    Nuorelle kohtaamispaikka voi tarkoittaa syytä lähteä kotoa, tuttua aikuista ja kokemusta siitä, että joku huomaa hänet. Keskusteluyhteys syntyy vähitellen muun tekemisen ohessa. Kaikki eivät aloita kertomalla suoraan, että tarvitsevat apua.

    Moni tulee paikalle hengaamaan kavereiden kanssa. Silloin pitäisi huomata myös hiljaisemmat ja syrjään vetäytyvät. Myös äänekkään ja rehvakkaan olemuksen taakse voi kätkeytyä epävarmuutta ja turvattomuutta. Jokainen tarvitsee tilaa puhua tunteistaan, myös surusta, pelosta ja häpeästä, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

    Siksi järjestöjen toiminta, etsivä nuorisotyö ja nuorten työpajat ansaitsevat pitkäjänteisen rahoituksen. Huolen nuorten yksinäisyydestä pitää näkyä myös päätöksissä. Meidän on turvattava paikat, joissa nuori voi kohdata muita ja saada tukea ilman vaatimusta osata ensin hakea oikeaa palvelua.

    Nuorten toiveet ovat ihan perusasioita: työtä, riittävä toimeentulo, oma koti ja läheisiä ihmisiä. Mahdollisuus rakentaa elämää eteenpäin. Näiden pitäisi olla jokaisen ulottuvilla.

    Työpaikkaa etsivälle nuorelle ei pidä antaa kuvaa, että työttömyys tarkoittaisi henkilökohtaista epäonnistumista. Työllistyminen vaatii myös avoimia työpaikkoja ja työnantajia, jotka antavat mahdollisuuden uransa alussa olevalle. Tarvitaan tukea ensimmäisiin askeliin sekä erilaisia väyliä koulutuksesta työhön.

    Kaikkien tulevaisuus ei rakennu saman koulutuspolun kautta. Käytännön osaamista ja ammatillista koulutusta on arvostettava. Yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka huoltavat, korjaavat, rakentavat ja pitävät arkemme toimivana. Tämän arvostuksen pitää näkyä myös palkassa, työehdoissa ja mahdollisuudessa tehdä työtä turvallisesti.

    Jos nuoren toimintakyky on heikentynyt, on selvitettävä yhdessä hänen kanssaan, mikä auttaisi. Tarvitseeko hän hoitoa, arjen tukea tai henkilökohtaista ohjausta? Pelkkä vaatimus ryhdistäytyä ei vastaa siihen, miksi hän ei juuri nyt pärjää.

    Oma pitkä työurani rikosseuraamusalalla on vahvistanut ajatustani siitä, kuinka tärkeää on saada apua ajoissa. Nuoren vaikeuksien ei pidä antaa kasvaa kohtuuttomiksi ennen kuin niihin vastataan. Avun saaminen ei saa edellyttää, että elämä on jo ajautunut kriisiin.

    Myös väkivallan uhkaan on puututtava varhain. Väkivallasta on kannettava vastuu, ja muita ihmisiä on suojeltava siltä. Samalla nuoren pitää saada apua tunteidensa tunnistamiseen ja toimintansa muuttamiseen. Jos hän uskaltaa sanoa pelkäävänsä omaa käytöstään, se on tärkeä avunpyyntö. Siihen täytyy vastata.

    Nuorten miesten hyvinvoinnista huolehtiminen kuuluu tasa-arvoon. Se ei vähennä tyttöjen ja nuorten naisten tuen tarvetta. Meidän on tunnistettava erilaiset vaikeudet ja rakennettava palveluja, joista jokainen voi saada tarvitsemaansa apua.

    Kaikki nuoret miehet eivät voi huonosti, ja vaikeuksia kokevakin on paljon enemmän kuin ongelmansa. Nuorilla miehillä on taitoja, huumoria, välittämistä ja annettavaa toisille ihmisille. Sitäkin meidän pitäisi osata nähdä ja sanoa ääneen.

    Minulle hyvinvointi ja turvallisuus kuuluvat yhteen. Turvallisuutta rakennetaan myös silloin, kun nuori löytää luotettavan aikuisen, pääsee hoitoon tai saa ensimmäisen työpaikkansa. Kun hän huomaa, että hänen läsnäolollaan on merkitystä ja joku odottaa häntä huomennakin.

    Nuoren ei pitäisi joutua ansaitsemaan oikeuttaan kuulua joukkoon. Meidän tehtävämme on rakentaa yhteiskuntaa, jossa hän voi luottaa siihen, ettei vaikeuksista tarvitse selvitä yksin.

    Tänä isänpäivänä ajattelen myös sitä, millaista miehen mallia välitämme seuraaville sukupolville. Isät, isoisät ja muut nuorelle tärkeät aikuiset voivat näyttää, että myös mies saa puhua tunteistaan, pyytää apua ja nojata toisiin. Kaikkea ei tarvitse osata eikä kaikesta selvitä omin voimin.

    Kaikilla ei ole isää lähellään, eikä isänpäivä ole kaikille helppo päivä. Siksi on erityisen tärkeää, että jokaisella nuorella olisi elämässään joku turvallinen aikuinen, joka kuuntelee ja pysyy rinnalla.

    Ja sinulle, nuori mies: sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Sinun arvosi ei riipu siitä, miten hyvin juuri nyt jaksat. Olet arvokas ja tärkeä.

    Hyvää isänpäivää isille, isoisille ja kaikille isän tehtävää kantaville. Lämpimiä ajatuksia myös teille, joille tämä päivä tuo mukanaan ikävää tai surua.

  • Koti kuuluu myös miehelle, jonka ohi kuljemme

    Koti on paikka, jossa voi levätä ja olla rauhassa. Ilman kotia elämä rakentuu epävarmuudelle ja turvattomuudelle. Missä voin peseytyä? Missä säilytän lääkkeeni? Miten jaksan hoitaa asioitani, jos en ole saanut nukkua?

    17.10. vietettävän Asunnottomien yön teemana on tänä vuonna ”Näkyvillä, mutta näkymätön – Miesten asunnottomuus Suomessa”. Suomessa oli viime vuonna 4579 yksinelävää asunnotonta, joista 3556 oli miehiä. Asunnottomien määrä kasvoi edellisvuodesta 20 %.

    Kun sama näky toistuu, siihen voi tottua. Saatamme muistaa aina siinä samalla penkillä nuokkuvan miehen, mutta kävelemme päivä, viikko, kuukausi ja vuosi toisensa perään tuon miehen ohitse kohtaamatta häntä aidosti koskaan. Hänen tilanteensa voidaan huomata, mutta hänen tarpeensa ja tarinansa jäävät kuulematta.

    Pitäisi puhua enemmän siitä, miksi niin moni mies jää ilman kotia ja millainen tuki tavoittaisi ajoissa. Odotusta siitä, että miehen pitää pärjätä yksin, on syytä haastaa. Avun pyytäminen ei saa olla häpeä eikä avun saaminen kiinni siitä, kuinka taitavasti ihminen osaa kuvata hätäänsä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Tästä näkökulmasta asuminen liittyy olennaisesti myös mahdollisuuteen rakentaa uudenlaista arkea. Vankilasta vapautuvalle ihmiselle pitäisi olla selvää jo ennen vapautumista, missä hän asuu ja mistä saa tarvitsemansa tuen.

    On kohtuutonta odottaa ihmisen kiinnittyvän päihdehoitoon, opintoihin tai työhön, jos jokainen päivä alkaa yösijan etsimisellä. Asunto ei yksin ratkaise kaikkia ongelmia, mutta ilman sitä muiden ongelmien ratkaiseminen on paljon vaikeampaa. Kadulla ei kukaan kuntoudu.

    Asunnottomuuden taustalla voi olla monenlaisia elämäntilanteita: työttömyyttä, sairastumista, eroa, velkaantumista tai päihdeongelmia. Jokaisella asunnottomalla on oma elämäntarina ja polku, joka on päätynyt asunnottomuuteen.

    Asunnottomuuden kasvun syiksi on nostettu mm. sosiaaliturvan muutokset, elämisen kallistuminen sekä työttömyyden kasvu. Nämä pitää päätöksenteossa ottaa vakavasti. Jos tulot eivät riitä vuokraan ja asumisen tuki heikkenee, pelkkä kehotus löytää halvempi asunto ei auta, jos sellaista ei ole saatavilla.

    Apua pitää saada ennen kuin vuokravelka johtaa kodin menettämiseen. Tarvitsemme asumisneuvontaa, toimivia sosiaali- ja terveyspalveluja sekä riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Joillekin oma asunto riittää, toiset tarvitsevat sen rinnalle pitkäkestoista tukea. Palvelujen pitää joustaa ihmisen tarpeiden mukaan.

    Myös kuntien, hyvinvointialueiden, valtion ja järjestöjen yhteistyön on toimittava. Ihmistä ei saa jättää selvittämään yksin, minkä tahon vastuulle hänen hätänsä kuuluu. Siellä välimaastossa nimittäin on tälläkin hetkellä suuri joukko ihmisiä, joita pallotellaan taholta toiselle.

    Kenenkään ei pidä joutua todistamaan olevansa kodin arvoinen. Koti kuuluu myös sille miehelle, jonka ohi olemme tottuneet kulkemaan.

    Kirjoitus on julkaistu Aamupostissa 16.10.2026.

    Kuvassa neulomani Koti-ikävä-lapaset, joiden ohje löytyy Asunnottomien yön sivuilta: https://asunnottomienyo.fi/2025/08/osallistu-asunnottomien-yon-lapastempaukseen-ja-neulo-koti-ikava-lapaset-ohjeet-alla/

  • Miksi koulusta ei saada koulua?

    Miksi koulusta ei saada koulua?

    Kun vanha koulu tulee peruskorjausikään tai siinä havaitaan ongelmia, ratkaisuksi esitetään hämmästyttävän usein purkamista. Puretaan vanha ja rakennetaan uusi.

    Samaan aikaan meillä on ympärillämme suorastaan hämmästyttäviä esimerkkejä siitä, mihin vanhat rakennukset voivat taipua. Hyvinkäällä vanhasta kenkätehtaasta on tehty sosiaali- ja terveydenhuollon tiloja. Villatehtaalla toimii mm. kaupungintalo, museo, kuvataidekoulu, käsityökeskus, kirpputori, ravintola, lukuisia muita yrityksiä, liikunta- ja harrastustiloja, kokoustiloja ja yhteisötalo. Järvenpään vanha suksitehdas palvelee taiteilijoiden työpajana ja Riihimäellä vanhasta voimalaitoksesta rakennetaan kulttuuri- ja tapahtumakeskusta. Jokelassa vanha tulitikkutehdas toimii nykyisin vankilana! Ja vanhasta koulustako ei siis saada peruskorjaamalla koulua?

    Purkamisen pitäisi olla viimeinen vaihtoehto sen jälkeen, kun korjausvaihtoehto on perusteellisesti selvitetty. Valitettavasti liian usein purkamista tarjotaan ensimmäisenä vaihtoehtona, jonka jälkeen ryhdytään perustelemaan, miksi muut ratkaisut eivät onnistu.

    Rakennuksen purkaminen ei hävitä vain seiniä. Samalla hukataan valtava määrä rakennukseen jo käytettyjä luonnonvaroja, energiaa ja työtä. Sen jälkeen tilalle tuodaan uudet materiaalit, rakennetaan uusi rakennus ja maksetaan lasku sekä euroissa että ympäristövaikutuksina.

    Ja sitten on vielä se, mitä euroilla ei voi mitata. Koulut, kuten muutkin rakennukset ovat osa kaupungin historiaa. Ne ovat maamerkkejä, muistoja ja osa sitä kerroksellisuutta, jonka ansiosta kaupunki näyttää kaupungilta eikä jatkuvasti uudelleen rakennetulta projektilta.

    Käyköhän koskaan niin, että ensin päätetään haluta uusi ja sen jälkeen laaditaan laskelmat ja etsitään vanhasta rakennuksesta ongelmat, joilla uusi osoitetaan parhaaksi vaihtoehdoksi?

    Purkaminen on aina lopullinen päätös. Siksi sen pitäisi olla vasta viimeinen vaihtoehto.

    Kirjoitus julkaistu Aamupostissa 17.9.2026.

    📸 @johanna_jokinen 17.9.2026:
    Hyvinkään yhteiskoulua puretaan parhaillaan.

    #JokisenEväät
    #rakennusperintö #kaupunkikuva #korjausrakentaminen #kestävärakentaminen

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Julkisen sektorin tarpeellisuus

    Julkisesta sektorista puhutaan valitettavan usein turhana ja tehottomana kulueränä ja vastaavasti yksityisellä sektorilla yrityksissä on ne ”oikeat ja aidot” työpaikat. Ikään kuin sairaanhoitajat, opettajat, poliisit, pelastajat, sosiaalityöntekijät, varhaiskasvatuksen työntekijät tai vaikkapa rikosseuraamusalan henkilöstö eivät tekisi oikeaa ja aitoa työtä.

    Olen itse tehnyt näitä ”epäaitoja” töitä rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta.Sitä ennen tein niitä ”oikeita töitä” mm. luettelemalla bingonumeroita, hampurilaisia myymällä, mansikoita poimimalla, pizzoja kuljettamalla ja nostureita piirtämällä.

    Arvostan ihan valtavan paljon jokaista näistä töistä. Yhtä lailla arvostan yrittäjiä, taiteilijoita, hitsaajia, kaupan kassoja, puuseppiä, lähihoitajia, ohjelmistokehittäjiä, kokkeja ja maanviljelijöitä. En ymmärrä, miksi joku haluaa jakaa työt ”oikeisiin” ja ”epäaitoihin”.

    Yksityinen sektori luo kasvua, työpaikkoja ja verotuloja. Julkinen sektori puolestaan huolehtii turvallisuudesta, koulutuksesta, oikeusvaltiosta, terveydenhuollosta ja siitä, että yhteiskunta ylipäätään toimii. Julkinen sektori myös pääasiallisesti kouluttaa yksityisenkin sektorin työntekijät. Molempia tarvitaan, toinen ei pärjää ilman toista.

    Kun paloauto tulee ripeästi, kun vanki ei karkaa, kun lapsi oppii lukemaan, kun rikoksen uhri saa oikeutta tai kun ambulanssi saapuu ajoissa, harva ajattelee silloin, että kyse oli ”tuottamattomasta kulusta”. Ne ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi yhteiskunta ja hyvinvointivaltio toimii.

    Julkisen sektorin toimintaa pitää toki arvioida kriittisesti ja tehostaa silloin, kun siihen on perusteita. Ajatus siitä, että julkisen sektorin työ olisi lähtökohtaisesti vähemmän arvokasta kuin yksityisen sektorin työ, on sekä väärä että vaarallinen. Työ on työtä. Hyvin toimiva ja hyvinvoiva Suomi tarvitsee meitä kaikkia.

    P.S. Jos joskus tarvitset poliisia, ensihoitajaa, lastenhoitajaa, opettajaa, vankilan henkilökuntaa tai palokuntaa, toivottavasti he eivät ole juuri silloin kortistossa tai tekemässä ”niitä aitoja ja oikeita töitä”.

    somekirjoitus 7.8.2026

    (kuvassa vauva.fi-sivustolta poimimani kommentti aiheesta)

  • Yli 65-vuotiaiden valinnanvapauskokeilu

    Suhtauduin alusta asti kriittisesti yli 65-vuotiaiden valinnanvapauskokeiluun, jossa julkisilla varoilla tuetaan yksityisellä lääkärillä käymistä. En toki vastusta yksityisiä terveyspalveluja tai ihmisten mahdollisuutta niitä käyttää, mutta pidin koko mallia vääränä tapana käyttää yhteisiä euroja tilanteessa, jossa julkinen terveydenhuolto kamppailee resurssipulan ja hoitojonojen kanssa.

    Kokeilulle asetettiin sinänsä todella hyviä ja kannatettavia tavoitteita: sen piti nopeuttaa hoitoon pääsyä, parantaa palvelujen saatavuutta ja ennen kaikkea vähentää julkisen terveydenhuollon kuormitusta.

    Ja kuinkas sitten kävikään?

    Kilpailu- ja kuluttajaviraston (KKV) mukaan kokeilu ei ole saavuttanut tavoitettaan julkisen terveydenhuollon kuormituksen vähentämisestä eikä Kela-korvausten vaikuttavuuden parantamisesta. KKV toteaa varsin suoraan, että kokeilu toimii käytännössä tulonsiirtona suurituloisimmille.

    Yhdenvertaisuuskaan ei ole parantunut. Kelan tutkijoiden mukaan kokeilua ovat hyödyntäneet eniten hyvätuloiset ja kaupunkilaiset. Palvelujen käyttö painottuu suuriin kaupunkeihin, kun taas joillakin alueilla palveluntarjoajia on hyvin vähän.

    Olennaisinta tässä on kuitenkin se, ettei kokeilu ole vähentänyt julkiseen terveydenhuoltoon kohdistuvaa kuormitusta.

    Silti hallitus haluaisi nyt laajentaa kokeilua! Lääkärikäyntien määrää halutaan nostaa kolmesta kuuteen vuodessa, mukaan otettaisiin fysioterapiaa ja kokeilua jatkettaisiin vuoden 2028 loppuun. Miksi?

    Jos kokeilun tarkoituksena oli helpottaa julkisen terveydenhuollon kuormitusta eikä näin ole tapahtunut, niin millä ihmeen perusteella kokeilua tulisi laajentaa? Olisiko kuitenkin järkevämpää käyttää nämä rahat suoraan julkisen perusterveydenhuollon vahvistamiseen?

    Sama raha voitaisiin käyttää esimerkiksi ammattilaisten palkkaamiseen, hoitoon pääsyn parantamiseen ja nopeuttamiseen sekä palvelujen vahvistamiseen siellä, missä ihmiset niitä tarvitsevat. Erityisen tärkeää tämä on niillä alueilla, joilla yksityisiä palveluntarjoajia ei juuri ole.

    Terveystalo tietysti suurena yksityisenä toimijana kannattaa kokeilun laajentamista ja haluaisi tehdä siitä pysyvän. Se ei varsinaisesti yllätä. Kun julkisilla varoilla tuetaan yksityisten terveyspalvelujen kysyntää, palveluja myyvien yritysten näkökulmasta järjestelmän laajentaminen on tietenkin houkuttelevaa.

    Terveyspolitiikkaa ei kuitenkaan pitäisi tehdä sen ehdoilla, mikä kasvattaa yksityisten terveysjättien markkinoita. Sen pitäisi perustua siihen, miten yhteisillä euroilla saadaan mahdollisimman paljon terveyttä mahdollisimman yhdenvertaisesti ja oikeudenmukaisesti.

    Yksityinen sektori voi täydentää julkista terveydenhuoltoa, ja sitä voidaan hyödyntää silloin, kun se on järkevää ja kustannustehokasta. Se on kuitenkin eri asia kuin rakentaa rinnalle julkisesti rahoitettua järjestelmää, joka näyttää hyödyttävän eniten niitä, joilla on jo ennestäänkin parhaat mahdollisuudet käyttää yksityisiä palveluja.

    Jos kokeilusta saatu tieto osoittaa, ettei asetettuja tavoitteita saavuteta, oikea johtopäätös ei ole kokeilun laajentaminen. Epäonnistuneen kokeilun laajentaminen ei tee siitä onnistunutta. Tuloksiin pitää suhtautua vakavasti ja ohjata rahat sinne, missä tarve on suurin, eli julkisen terveydenhuollon vahvistamiseen.

    kirjoitus somessa 31.7.2026

    #JokisenEväät #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #HyvinvointiLuoTurvallisuutta

    https://www.aamuposti.fi/uutissuomalainen/9658365

  • Kuka oikeastaan elää tulonsiirroilla?

    Tamperelainen Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti muutama päivä sitten Aamulehdessä (https://www.aamulehti.fi/lukijalta/art-2000012156843.html

    ) yhdestä suomalaisen sosiaaliturvakeskustelun sitkeimmistä harhakuvista: ajatuksesta, että sosiaaliturva olisi lähinnä pienituloisille ja työttömille maksettavaa rahaa. Ei ole.

    Kontulan mukaan kaksi kolmesta tukieurosta liikkuu keskiluokan sisällä. Silti kun julkisessa keskustelussa puhutaan ”tukien varassa elämisestä”, harva taitaa ensimmäisenä ajatella hyväpalkkaista vanhempainvapaalla tai sairauslomalla olevaa ihmistä. Mielessä onkin aivan toisenlainen kuva. Ja juuri siinä minusta paljastuu koko keskustelun epäreiluus.

    Olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan mielikuvan kahdesta ihmisryhmästä: niistä, jotka maksavat tämän yhteiskunnan, ja niistä, jotka elävät muiden maksamilla tuilla.

    Todellisuudessa meistä useimmat ovat elämänsä aikana molempia. Lapsena ja nuorena yhteiskunta investoi meihin. Työikäisenä maksamme veroja ja sosiaalivakuutusmaksuja. Sairastuessamme voimme saada sairauspäivärahaa. Lapsen syntyessä vanhempainrahaa. Työttömyyden kohdatessa työttömyysturvaa. Vanhuudessa eläkettä.

    Elämä kun ei yleensä kysy etukäteen, milloin sairastuminen, työttömyys, ero, tapaturma tai jokin muu mullistus sopisi kalenteriin.
    Siksi hyvinvointivaltion idea ei minusta ole se, että hyväosaiset elättävät huono-osaisia. Idea on, että kannamme yhdessä riskejä, jotka voivat osua kenen tahansa kohdalle ja että ihmisarvoinen elämä ei saa riippua siitä, kuinka hyvä tuuri ihmisellä sattuu juuri sillä hetkellä olemaan.

    Tästä syystä minua häiritsee se, että sosiaaliturvasta puhuttaessa suurennuslasi ja sakset tuntuvat aina löytävän tiensä sinne kaikkein pienimpiin etuuksiin.

    Orpon ja Purran hallituksen leikkaukset ovat osuneet asumisen tukiin, perusturvaan ja viimesijaiseen toimeentuloturvaan. Siis etuuksiin, joilla ei lähtökohtaisestikaan ole rahoitettu leveää elämää, vaan vuokraa, ruokaa, lääkkeitä ja tavallisen arjen välttämättömyyksiä.

    Muutama kymppi voi kuulostaa pieneltä summalta ihmiselle, jonka tilillä on kuun lopussa vielä rahaa. Ihmiselle, jonka rahat ovat jo loppu, muutama kymppi ei ole pieni summa. Tämä ei ole oikeudenmukaista.

    Kontula nostaa kirjoituksessaan esiin kiinnostavan kysymyksen: miksi ansiosidonnaisten etuuksien yläpäästä puhutaan niin vähän? Sairauspäivärahan ja vanhempainrahan määrä kasvaa tulojen mukana ilman varsinaista euromääräistä ylärajaa. Kontulan esimerkissä 100 000 euroa vuodessa ansaitseva voi saada sairauspäivärahaa lähes 4 000 euroa kuukaudessa, kun pienituloisimman etuus on noin 800 euroa.

    Mitä sosiaaliturvalla siis oikeastaan halutaan turvata? Jos sen tehtävänä on suojata ihmistä silloin, kun elämäntilanne muuttuu eikä toimeentuloa voi hankkia normaalisti, kuinka suurta aiempaa elintasoa yhteiskunnan järjestelmien pitäisi turvata?

    En silti ajattele, että ansiosidonnainen sosiaaliturva pitäisi romuttaa. Enkä ajattele, että keskiluokka olisi jotenkin vääränlainen sosiaaliturvan saaja. Päinvastoin.

    Minusta yksi suomalaisen hyvinvointivaltion suurista vahvuuksista on juuri se, ettei se ole köyhäinapua. Se kuuluu ihan kaikille. Kun järjestelmästä hyötyvät eri elämänvaiheissa niin pienituloiset, keskiluokka kuin hyvätuloisetkin, meillä kaikilla on myös syy pitää siitä huolta. Mutta universaali hyvinvointivaltio ei tarkoita sitä, ettei sen sisällä saisi puhua oikeudenmukaisuudesta. Jos julkisen talouden vuoksi todella ”kaikkien on osallistuttava”, silloin kaikkien pitäisi tarkoittaa kaikkia.

    Miksi siis sopeuttaminen aloitetaan ihmisestä, jonka toimeentulossa muutama kymmenen euroa ratkaisee, ostetaanko lääkkeet, ruoka vai maksetaanko sähkölasku? Miksi sadan euron leikkaus ihmiseltä, jolla on 800 euroa, voidaan perustella välttämättömänä talouden tasapainottamisena, mutta hyvätuloisten etuuksien yläpään rajaaminen kuulostaa heti kohtuuttomalta?

    Ja ehkä kaikkein kiinnostavin kysymys on tämä: Miksi pienituloisen saama raha on puheissamme ”tukea”, mutta hyvätuloisen saama raha onkin ”ansaittu etuus”?

    Totta kai etuudet rahoitetaan eri tavoin ja niillä on erilaiset tarkoitukset. Mutta järjestelmät eivät ole syntyneet luonnonlakeina. Ne on rakennettu poliittisilla päätöksillä, ja poliittisilla päätöksillä niiden rakenteita myös muutetaan. Siksi minua häiritsee puhe siitä, että juuri pienituloisiin kohdistuvat leikkaukset olisivat jotenkin väistämättömiä. Eivät ne ole.

    Jos leikata kerran täytyy, ei ole mikään luonnonlaki, että ensimmäisenä leikataan siltä, jolla on jo valmiiksi vähiten. Se on valinta. Se on aina arvovalinta.

    Ehkä meidän pitäisikin puhua paljon enemmän siitä, kenen elintasosta olemme valmiita tinkimään ja kenen emme.
    Koska oikeudenmukaisuus ei ole sitä, että jokaiselta otetaan saman verran. Oikeudenmukaisuus on myös sitä, että katsotaan, paljonko ihmiselle jää jäljelle.

    Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus luovat turvallisuutta. Meille kaikille.

    Kirjoitus somessa 30.7.2026

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Köyhyydestä ja asunnottomuudesta

    Helsingin Sanomat kertoi 24.7., että valtiovarainministeri Riikka Purra pitää uusia asumistukeen kohdistuvia leikkauksia mahdollisena keinona julkisen talouden tasapainottamisessa.

    Vasemmistoliitto on varoittanut, että tällainen linja tarkoittaisi käytännössä lisää köyhyyttä ja asunnottomuutta. Tässä on kyse erityisesti siitä, kuinka paljon säästöjä voidaan hakea ihmisiltä, joiden taloudellinen liikkumavara on jo käytetty loppuun.

    Suomi on ollut kansainvälinen menestystarina asunnottomuuden vähentämisessä. Suunta on kuitenkin kääntynyt nykyisen hallituksen aikana. Asunnottomuus on lähtenyt uudelleen kasvuun samaan aikaan, kun asumistukea on leikattu, sosiaaliturvaa heikennetty ja työttömyys lisääntynyt. Tässä tilanteessa on siten syytä kysyä, mitä uusilla asumistukileikkauksilla oikeastaan saavutettaisiin.

    Koti ei voi olla pelkkä menoerä valtion budjetissa. Se on perusta, jonka varaan koko elämä – työssäkäynti, opiskelu, kuntoutuminen ja arjen hallinta – rakentuvat. Kun asunto menetetään, ongelmat harvoin jäävät siihen. Velkaantuminen, mielenterveysongelmat, päihdehaitat ja palveluiden tarve lisääntyvät. Samalla myös yhteiskunnan kustannukset kasvavat.

    Työssäni rikosseuraamusalalla olen nähnyt läheltä, kuinka usein syrjäytymisen, päihdeongelmien ja rikoskierteen taustalta löytyy usein pitkittynyttä huono-osaisuutta ja asumisen ongelmia. Siksi asunnottomuuden ehkäisy ei ole vain sosiaalipolitiikkaa. Se on myös turvallisuuspolitiikkaa.

    Julkisen talouden tasapainottaminen on tärkeää. Mutta jos säästöjä etsitään jatkuvasti niiltä, joilla on kaikkein vähiten mahdollisuuksia sopeutua, vaarana on, että lasku maksetaan myöhemmin moninkertaisena.

    Köyhyyttä ei poisteta tekemällä ihmisistä köyhempiä. Asunnottomuutta ei vähennetä heikentämällä asumisen turvaa.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös silloin, kun kyse on niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin oikeudesta omaan kotiin.

    Jos asumistukileikkaukset ovat jo muutenkin lisänneet asumisen epävarmuutta, miksi ratkaisuksi tarjotaan samaa lääkettä suurempana annoksena?

    Kirjoitus somessa 24.7.2026

  • Terveydenhuollon kustannuksista

    Suomalaisen terveydenhuollon pitäisi perustua siihen, että jokainen saa tarvitsemansa hoidon riippumatta siitä, missä asuu tai kuinka paksu lompakko on. Nyt tästä periaatteesta otetaan jälleen kerran askel poispäin.

    Kelan päätös lopettaa uusien, julkisessa terveydenhuollossa annettavien kalliiden lääkkeiden korvaaminen siirtää arviolta 100 miljoonan euron kustannukset hyvinvointialueille kesken budjettivuoden. Rahaa ei kuitenkaan siirretty mukana.

    Kyse ei ole pienestä teknisestä muutoksesta. Kyse on päätöksestä, jonka seurauksena hyvinvointialueet joutuvat pohtimaan, voidaanko uusimpia ja vaikuttavimpia lääkkeitä enää tarjota kaikille niitä tarvitseville.

    Kun budjetti kiristyy, ensimmäiseksi joudutaan vertailemaan hintaa. Ja silloin vaarana on, että potilas saa biologisen lääkkeen sijaan vanhemman hoidon, joka ei ole välttämättä se lääketieteellisesti paras vaihtoehto. Tämä ei ole yhdenvertaisuutta.

    Erityisen vaikeasti ymmärrettävää on se, että sama lääke voidaan edelleen saada Kelan korvaamana yksityisessä terveydenhuollossa. Jos lääkkeen kuljettaminen on potilasturvallisuusriski, miksi riski koskee vain julkista terveydenhuoltoa? Potilasturvallisuus ei voi riippua siitä, käveleekö potilas terveyskeskukseen vai yksityissairaalaan.

    Hyvinvointialueet ovat jo valmiiksi tiukassa taloudellisessa tilanteessa. Niiltä on edellytetty säästöjä, palveluverkkoa on karsittu ja henkilöstöä vähennetty. Nyt niiden maksettavaksi siirretään vielä uusia kymmenien miljoonien eurojen kustannuksia ilman lisärahoitusta.

    Lopulta laskun maksaa potilas. On vaikea nähdä tätä pelkkänä hallinnollisena lain tulkintana. Käytännössä kyse on uudesta säästötoimesta, jonka seuraukset kohdistuvat syöpää sairastaviin, kipu- ja migreenipotilaisiin ja muihin vakavasti sairaisiin ihmisiin.

    Hyvinvointivaltion mittari ei ole se, kuinka tehokkaasti kustannuksia voidaan siirtää yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle. Sen mittari on se, saako ihminen tarvitsemansa hoidon silloin, kun sitä tarvitsee. Siksi tämä päätös on arvioitava uudelleen.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös silloin, kun ihminen sairastuu. Siksi terveydenhuollon ratkaisuja ei saa tehdä niin, että budjetti voittaa potilaan.

    Somekirjoitus 10.7.2026

    Helsingin Sanomat 10.7.2026
    https://www.hs.fi/alueet/art-2000012111584.html

  • Ennaltaehkäisevät sosiaalipalvelut

    Hallitus leikkaa ennaltaehkäisevistä sosiaalipalveluista ja perustelee sosiaalihuoltolain muutoksia säästöillä. Todellisuudessa kyse on laskun siirtämisestä tulevaisuuteen, vieläpä korkojen kanssa.

    Jos ennaltaehkäiseviä palveluja heikennetään, siirtyy lasku tulevaisuuteen.

    Talentian tuoreen arvion mukaan lakiesitys sisältää edelleen vakavia ongelmia. Kun varhaisen tuen palveluja karsitaan, omatyöntekijän roolia heikennetään ja palveluihin pääsy vaikeutuu, seurauksena ei ole ongelmien katoaminen. Talentia varoittaa, ettei sosiaalihuoltolain uudistus korjaa nykyisiä ongelmia. Päinvastoin: se uhkaa lisätä kustannuksia ja heikentää ihmisten mahdollisuuksia saada tarvitsemaansa tukea ajoissa.

    Kun ihmiset eivät saa apua ajoissa, ongelmat eivät katoa, vaan ne pahenevat. Silloin tarvitaan enemmän lastensuojelua, enemmän lastensuojelua, kriisipalveluja, erikoissairaanhoitoa ja enemmän korjaavia palveluita – nämä kaikki ovat niitä kalleimpia ja raskaimpia palveluja sekä inhimillisesti että taloudellisesti.

    Tämä on juuri se virhe, jota suomalaisessa politiikassa tehdään liian usein: leikataan siitä, mikä ehkäisee ongelmia, ja maksetaan myöhemmin moninkertainen lasku niiden korjaamisesta..

    Tämä hallitus näyttää mittaavan onnistumistaan sillä, paljonko budjetista saadaan tänään leikattua. Minä mittaisin sitä sillä, kuinka paljon inhimillistä kärsimystä ja tulevia kustannuksia onnistutaan ehkäisemään.

    Hyvinvointivaltio on yhteiskunnan turvaverkko ja samalla yksi parhaista investoinneista turvallisuuteen, terveyteen ja kestävään talouteen.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös julkisessa taloudessa.

    Jos tavoitteena todella on hillitä julkisia menoja, kaikkein huonoin paikka säästää on ennaltaehkäisy.

    Kirjoitus somessa 6.7.2026