Johanna Jokinen

Kategoria: Uncategorized

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Julkisen sektorin tarpeellisuus

    Julkisesta sektorista puhutaan valitettavan usein turhana ja tehottomana kulueränä ja vastaavasti yksityisellä sektorilla yrityksissä on ne ”oikeat ja aidot” työpaikat. Ikään kuin sairaanhoitajat, opettajat, poliisit, pelastajat, sosiaalityöntekijät, varhaiskasvatuksen työntekijät tai vaikkapa rikosseuraamusalan henkilöstö eivät tekisi oikeaa ja aitoa työtä.

    Olen itse tehnyt näitä ”epäaitoja” töitä rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta.Sitä ennen tein niitä ”oikeita töitä” mm. luettelemalla bingonumeroita, hampurilaisia myymällä, mansikoita poimimalla, pizzoja kuljettamalla ja nostureita piirtämällä.

    Arvostan ihan valtavan paljon jokaista näistä töistä. Yhtä lailla arvostan yrittäjiä, taiteilijoita, hitsaajia, kaupan kassoja, puuseppiä, lähihoitajia, ohjelmistokehittäjiä, kokkeja ja maanviljelijöitä. En ymmärrä, miksi joku haluaa jakaa työt ”oikeisiin” ja ”epäaitoihin”.

    Yksityinen sektori luo kasvua, työpaikkoja ja verotuloja. Julkinen sektori puolestaan huolehtii turvallisuudesta, koulutuksesta, oikeusvaltiosta, terveydenhuollosta ja siitä, että yhteiskunta ylipäätään toimii. Julkinen sektori myös pääasiallisesti kouluttaa yksityisenkin sektorin työntekijät. Molempia tarvitaan, toinen ei pärjää ilman toista.

    Kun paloauto tulee ripeästi, kun vanki ei karkaa, kun lapsi oppii lukemaan, kun rikoksen uhri saa oikeutta tai kun ambulanssi saapuu ajoissa, harva ajattelee silloin, että kyse oli ”tuottamattomasta kulusta”. Ne ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi yhteiskunta ja hyvinvointivaltio toimii.

    Julkisen sektorin toimintaa pitää toki arvioida kriittisesti ja tehostaa silloin, kun siihen on perusteita. Ajatus siitä, että julkisen sektorin työ olisi lähtökohtaisesti vähemmän arvokasta kuin yksityisen sektorin työ, on sekä väärä että vaarallinen. Työ on työtä. Hyvin toimiva ja hyvinvoiva Suomi tarvitsee meitä kaikkia.

    P.S. Jos joskus tarvitset poliisia, ensihoitajaa, lastenhoitajaa, opettajaa, vankilan henkilökuntaa tai palokuntaa, toivottavasti he eivät ole juuri silloin kortistossa tai tekemässä ”niitä aitoja ja oikeita töitä”.

    somekirjoitus 7.8.2026

    (kuvassa vauva.fi-sivustolta poimimani kommentti aiheesta)

  • Yli 65-vuotiaiden valinnanvapauskokeilu

    Suhtauduin alusta asti kriittisesti yli 65-vuotiaiden valinnanvapauskokeiluun, jossa julkisilla varoilla tuetaan yksityisellä lääkärillä käymistä. En toki vastusta yksityisiä terveyspalveluja tai ihmisten mahdollisuutta niitä käyttää, mutta pidin koko mallia vääränä tapana käyttää yhteisiä euroja tilanteessa, jossa julkinen terveydenhuolto kamppailee resurssipulan ja hoitojonojen kanssa.

    Kokeilulle asetettiin sinänsä todella hyviä ja kannatettavia tavoitteita: sen piti nopeuttaa hoitoon pääsyä, parantaa palvelujen saatavuutta ja ennen kaikkea vähentää julkisen terveydenhuollon kuormitusta.

    Ja kuinkas sitten kävikään?

    Kilpailu- ja kuluttajaviraston (KKV) mukaan kokeilu ei ole saavuttanut tavoitettaan julkisen terveydenhuollon kuormituksen vähentämisestä eikä Kela-korvausten vaikuttavuuden parantamisesta. KKV toteaa varsin suoraan, että kokeilu toimii käytännössä tulonsiirtona suurituloisimmille.

    Yhdenvertaisuuskaan ei ole parantunut. Kelan tutkijoiden mukaan kokeilua ovat hyödyntäneet eniten hyvätuloiset ja kaupunkilaiset. Palvelujen käyttö painottuu suuriin kaupunkeihin, kun taas joillakin alueilla palveluntarjoajia on hyvin vähän.

    Olennaisinta tässä on kuitenkin se, ettei kokeilu ole vähentänyt julkiseen terveydenhuoltoon kohdistuvaa kuormitusta.

    Silti hallitus haluaisi nyt laajentaa kokeilua! Lääkärikäyntien määrää halutaan nostaa kolmesta kuuteen vuodessa, mukaan otettaisiin fysioterapiaa ja kokeilua jatkettaisiin vuoden 2028 loppuun. Miksi?

    Jos kokeilun tarkoituksena oli helpottaa julkisen terveydenhuollon kuormitusta eikä näin ole tapahtunut, niin millä ihmeen perusteella kokeilua tulisi laajentaa? Olisiko kuitenkin järkevämpää käyttää nämä rahat suoraan julkisen perusterveydenhuollon vahvistamiseen?

    Sama raha voitaisiin käyttää esimerkiksi ammattilaisten palkkaamiseen, hoitoon pääsyn parantamiseen ja nopeuttamiseen sekä palvelujen vahvistamiseen siellä, missä ihmiset niitä tarvitsevat. Erityisen tärkeää tämä on niillä alueilla, joilla yksityisiä palveluntarjoajia ei juuri ole.

    Terveystalo tietysti suurena yksityisenä toimijana kannattaa kokeilun laajentamista ja haluaisi tehdä siitä pysyvän. Se ei varsinaisesti yllätä. Kun julkisilla varoilla tuetaan yksityisten terveyspalvelujen kysyntää, palveluja myyvien yritysten näkökulmasta järjestelmän laajentaminen on tietenkin houkuttelevaa.

    Terveyspolitiikkaa ei kuitenkaan pitäisi tehdä sen ehdoilla, mikä kasvattaa yksityisten terveysjättien markkinoita. Sen pitäisi perustua siihen, miten yhteisillä euroilla saadaan mahdollisimman paljon terveyttä mahdollisimman yhdenvertaisesti ja oikeudenmukaisesti.

    Yksityinen sektori voi täydentää julkista terveydenhuoltoa, ja sitä voidaan hyödyntää silloin, kun se on järkevää ja kustannustehokasta. Se on kuitenkin eri asia kuin rakentaa rinnalle julkisesti rahoitettua järjestelmää, joka näyttää hyödyttävän eniten niitä, joilla on jo ennestäänkin parhaat mahdollisuudet käyttää yksityisiä palveluja.

    Jos kokeilusta saatu tieto osoittaa, ettei asetettuja tavoitteita saavuteta, oikea johtopäätös ei ole kokeilun laajentaminen. Epäonnistuneen kokeilun laajentaminen ei tee siitä onnistunutta. Tuloksiin pitää suhtautua vakavasti ja ohjata rahat sinne, missä tarve on suurin, eli julkisen terveydenhuollon vahvistamiseen.

    kirjoitus somessa 31.7.2026

    #JokisenEväät #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #HyvinvointiLuoTurvallisuutta

    https://www.aamuposti.fi/uutissuomalainen/9658365

  • Kuka oikeastaan elää tulonsiirroilla?

    Tamperelainen Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti muutama päivä sitten Aamulehdessä (https://www.aamulehti.fi/lukijalta/art-2000012156843.html

    ) yhdestä suomalaisen sosiaaliturvakeskustelun sitkeimmistä harhakuvista: ajatuksesta, että sosiaaliturva olisi lähinnä pienituloisille ja työttömille maksettavaa rahaa. Ei ole.

    Kontulan mukaan kaksi kolmesta tukieurosta liikkuu keskiluokan sisällä. Silti kun julkisessa keskustelussa puhutaan ”tukien varassa elämisestä”, harva taitaa ensimmäisenä ajatella hyväpalkkaista vanhempainvapaalla tai sairauslomalla olevaa ihmistä. Mielessä onkin aivan toisenlainen kuva. Ja juuri siinä minusta paljastuu koko keskustelun epäreiluus.

    Olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan mielikuvan kahdesta ihmisryhmästä: niistä, jotka maksavat tämän yhteiskunnan, ja niistä, jotka elävät muiden maksamilla tuilla.

    Todellisuudessa meistä useimmat ovat elämänsä aikana molempia. Lapsena ja nuorena yhteiskunta investoi meihin. Työikäisenä maksamme veroja ja sosiaalivakuutusmaksuja. Sairastuessamme voimme saada sairauspäivärahaa. Lapsen syntyessä vanhempainrahaa. Työttömyyden kohdatessa työttömyysturvaa. Vanhuudessa eläkettä.

    Elämä kun ei yleensä kysy etukäteen, milloin sairastuminen, työttömyys, ero, tapaturma tai jokin muu mullistus sopisi kalenteriin.
    Siksi hyvinvointivaltion idea ei minusta ole se, että hyväosaiset elättävät huono-osaisia. Idea on, että kannamme yhdessä riskejä, jotka voivat osua kenen tahansa kohdalle ja että ihmisarvoinen elämä ei saa riippua siitä, kuinka hyvä tuuri ihmisellä sattuu juuri sillä hetkellä olemaan.

    Tästä syystä minua häiritsee se, että sosiaaliturvasta puhuttaessa suurennuslasi ja sakset tuntuvat aina löytävän tiensä sinne kaikkein pienimpiin etuuksiin.

    Orpon ja Purran hallituksen leikkaukset ovat osuneet asumisen tukiin, perusturvaan ja viimesijaiseen toimeentuloturvaan. Siis etuuksiin, joilla ei lähtökohtaisestikaan ole rahoitettu leveää elämää, vaan vuokraa, ruokaa, lääkkeitä ja tavallisen arjen välttämättömyyksiä.

    Muutama kymppi voi kuulostaa pieneltä summalta ihmiselle, jonka tilillä on kuun lopussa vielä rahaa. Ihmiselle, jonka rahat ovat jo loppu, muutama kymppi ei ole pieni summa. Tämä ei ole oikeudenmukaista.

    Kontula nostaa kirjoituksessaan esiin kiinnostavan kysymyksen: miksi ansiosidonnaisten etuuksien yläpäästä puhutaan niin vähän? Sairauspäivärahan ja vanhempainrahan määrä kasvaa tulojen mukana ilman varsinaista euromääräistä ylärajaa. Kontulan esimerkissä 100 000 euroa vuodessa ansaitseva voi saada sairauspäivärahaa lähes 4 000 euroa kuukaudessa, kun pienituloisimman etuus on noin 800 euroa.

    Mitä sosiaaliturvalla siis oikeastaan halutaan turvata? Jos sen tehtävänä on suojata ihmistä silloin, kun elämäntilanne muuttuu eikä toimeentuloa voi hankkia normaalisti, kuinka suurta aiempaa elintasoa yhteiskunnan järjestelmien pitäisi turvata?

    En silti ajattele, että ansiosidonnainen sosiaaliturva pitäisi romuttaa. Enkä ajattele, että keskiluokka olisi jotenkin vääränlainen sosiaaliturvan saaja. Päinvastoin.

    Minusta yksi suomalaisen hyvinvointivaltion suurista vahvuuksista on juuri se, ettei se ole köyhäinapua. Se kuuluu ihan kaikille. Kun järjestelmästä hyötyvät eri elämänvaiheissa niin pienituloiset, keskiluokka kuin hyvätuloisetkin, meillä kaikilla on myös syy pitää siitä huolta. Mutta universaali hyvinvointivaltio ei tarkoita sitä, ettei sen sisällä saisi puhua oikeudenmukaisuudesta. Jos julkisen talouden vuoksi todella ”kaikkien on osallistuttava”, silloin kaikkien pitäisi tarkoittaa kaikkia.

    Miksi siis sopeuttaminen aloitetaan ihmisestä, jonka toimeentulossa muutama kymmenen euroa ratkaisee, ostetaanko lääkkeet, ruoka vai maksetaanko sähkölasku? Miksi sadan euron leikkaus ihmiseltä, jolla on 800 euroa, voidaan perustella välttämättömänä talouden tasapainottamisena, mutta hyvätuloisten etuuksien yläpään rajaaminen kuulostaa heti kohtuuttomalta?

    Ja ehkä kaikkein kiinnostavin kysymys on tämä: Miksi pienituloisen saama raha on puheissamme ”tukea”, mutta hyvätuloisen saama raha onkin ”ansaittu etuus”?

    Totta kai etuudet rahoitetaan eri tavoin ja niillä on erilaiset tarkoitukset. Mutta järjestelmät eivät ole syntyneet luonnonlakeina. Ne on rakennettu poliittisilla päätöksillä, ja poliittisilla päätöksillä niiden rakenteita myös muutetaan. Siksi minua häiritsee puhe siitä, että juuri pienituloisiin kohdistuvat leikkaukset olisivat jotenkin väistämättömiä. Eivät ne ole.

    Jos leikata kerran täytyy, ei ole mikään luonnonlaki, että ensimmäisenä leikataan siltä, jolla on jo valmiiksi vähiten. Se on valinta. Se on aina arvovalinta.

    Ehkä meidän pitäisikin puhua paljon enemmän siitä, kenen elintasosta olemme valmiita tinkimään ja kenen emme.
    Koska oikeudenmukaisuus ei ole sitä, että jokaiselta otetaan saman verran. Oikeudenmukaisuus on myös sitä, että katsotaan, paljonko ihmiselle jää jäljelle.

    Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus luovat turvallisuutta. Meille kaikille.

    Kirjoitus somessa 30.7.2026

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Köyhyydestä ja asunnottomuudesta

    Helsingin Sanomat kertoi 24.7., että valtiovarainministeri Riikka Purra pitää uusia asumistukeen kohdistuvia leikkauksia mahdollisena keinona julkisen talouden tasapainottamisessa.

    Vasemmistoliitto on varoittanut, että tällainen linja tarkoittaisi käytännössä lisää köyhyyttä ja asunnottomuutta. Tässä on kyse erityisesti siitä, kuinka paljon säästöjä voidaan hakea ihmisiltä, joiden taloudellinen liikkumavara on jo käytetty loppuun.

    Suomi on ollut kansainvälinen menestystarina asunnottomuuden vähentämisessä. Suunta on kuitenkin kääntynyt nykyisen hallituksen aikana. Asunnottomuus on lähtenyt uudelleen kasvuun samaan aikaan, kun asumistukea on leikattu, sosiaaliturvaa heikennetty ja työttömyys lisääntynyt. Tässä tilanteessa on siten syytä kysyä, mitä uusilla asumistukileikkauksilla oikeastaan saavutettaisiin.

    Koti ei voi olla pelkkä menoerä valtion budjetissa. Se on perusta, jonka varaan koko elämä – työssäkäynti, opiskelu, kuntoutuminen ja arjen hallinta – rakentuvat. Kun asunto menetetään, ongelmat harvoin jäävät siihen. Velkaantuminen, mielenterveysongelmat, päihdehaitat ja palveluiden tarve lisääntyvät. Samalla myös yhteiskunnan kustannukset kasvavat.

    Työssäni rikosseuraamusalalla olen nähnyt läheltä, kuinka usein syrjäytymisen, päihdeongelmien ja rikoskierteen taustalta löytyy usein pitkittynyttä huono-osaisuutta ja asumisen ongelmia. Siksi asunnottomuuden ehkäisy ei ole vain sosiaalipolitiikkaa. Se on myös turvallisuuspolitiikkaa.

    Julkisen talouden tasapainottaminen on tärkeää. Mutta jos säästöjä etsitään jatkuvasti niiltä, joilla on kaikkein vähiten mahdollisuuksia sopeutua, vaarana on, että lasku maksetaan myöhemmin moninkertaisena.

    Köyhyyttä ei poisteta tekemällä ihmisistä köyhempiä. Asunnottomuutta ei vähennetä heikentämällä asumisen turvaa.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös silloin, kun kyse on niinkin perustavanlaatuisesta asiasta kuin oikeudesta omaan kotiin.

    Jos asumistukileikkaukset ovat jo muutenkin lisänneet asumisen epävarmuutta, miksi ratkaisuksi tarjotaan samaa lääkettä suurempana annoksena?

    Kirjoitus somessa 24.7.2026

  • Terveydenhuollon kustannuksista

    Suomalaisen terveydenhuollon pitäisi perustua siihen, että jokainen saa tarvitsemansa hoidon riippumatta siitä, missä asuu tai kuinka paksu lompakko on. Nyt tästä periaatteesta otetaan jälleen kerran askel poispäin.

    Kelan päätös lopettaa uusien, julkisessa terveydenhuollossa annettavien kalliiden lääkkeiden korvaaminen siirtää arviolta 100 miljoonan euron kustannukset hyvinvointialueille kesken budjettivuoden. Rahaa ei kuitenkaan siirretty mukana.

    Kyse ei ole pienestä teknisestä muutoksesta. Kyse on päätöksestä, jonka seurauksena hyvinvointialueet joutuvat pohtimaan, voidaanko uusimpia ja vaikuttavimpia lääkkeitä enää tarjota kaikille niitä tarvitseville.

    Kun budjetti kiristyy, ensimmäiseksi joudutaan vertailemaan hintaa. Ja silloin vaarana on, että potilas saa biologisen lääkkeen sijaan vanhemman hoidon, joka ei ole välttämättä se lääketieteellisesti paras vaihtoehto. Tämä ei ole yhdenvertaisuutta.

    Erityisen vaikeasti ymmärrettävää on se, että sama lääke voidaan edelleen saada Kelan korvaamana yksityisessä terveydenhuollossa. Jos lääkkeen kuljettaminen on potilasturvallisuusriski, miksi riski koskee vain julkista terveydenhuoltoa? Potilasturvallisuus ei voi riippua siitä, käveleekö potilas terveyskeskukseen vai yksityissairaalaan.

    Hyvinvointialueet ovat jo valmiiksi tiukassa taloudellisessa tilanteessa. Niiltä on edellytetty säästöjä, palveluverkkoa on karsittu ja henkilöstöä vähennetty. Nyt niiden maksettavaksi siirretään vielä uusia kymmenien miljoonien eurojen kustannuksia ilman lisärahoitusta.

    Lopulta laskun maksaa potilas. On vaikea nähdä tätä pelkkänä hallinnollisena lain tulkintana. Käytännössä kyse on uudesta säästötoimesta, jonka seuraukset kohdistuvat syöpää sairastaviin, kipu- ja migreenipotilaisiin ja muihin vakavasti sairaisiin ihmisiin.

    Hyvinvointivaltion mittari ei ole se, kuinka tehokkaasti kustannuksia voidaan siirtää yhdeltä julkiselta toimijalta toiselle. Sen mittari on se, saako ihminen tarvitsemansa hoidon silloin, kun sitä tarvitsee. Siksi tämä päätös on arvioitava uudelleen.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös silloin, kun ihminen sairastuu. Siksi terveydenhuollon ratkaisuja ei saa tehdä niin, että budjetti voittaa potilaan.

    Somekirjoitus 10.7.2026

    Helsingin Sanomat 10.7.2026
    https://www.hs.fi/alueet/art-2000012111584.html

  • Ennaltaehkäisevät sosiaalipalvelut

    Hallitus leikkaa ennaltaehkäisevistä sosiaalipalveluista ja perustelee sosiaalihuoltolain muutoksia säästöillä. Todellisuudessa kyse on laskun siirtämisestä tulevaisuuteen, vieläpä korkojen kanssa.

    Jos ennaltaehkäiseviä palveluja heikennetään, siirtyy lasku tulevaisuuteen.

    Talentian tuoreen arvion mukaan lakiesitys sisältää edelleen vakavia ongelmia. Kun varhaisen tuen palveluja karsitaan, omatyöntekijän roolia heikennetään ja palveluihin pääsy vaikeutuu, seurauksena ei ole ongelmien katoaminen. Talentia varoittaa, ettei sosiaalihuoltolain uudistus korjaa nykyisiä ongelmia. Päinvastoin: se uhkaa lisätä kustannuksia ja heikentää ihmisten mahdollisuuksia saada tarvitsemaansa tukea ajoissa.

    Kun ihmiset eivät saa apua ajoissa, ongelmat eivät katoa, vaan ne pahenevat. Silloin tarvitaan enemmän lastensuojelua, enemmän lastensuojelua, kriisipalveluja, erikoissairaanhoitoa ja enemmän korjaavia palveluita – nämä kaikki ovat niitä kalleimpia ja raskaimpia palveluja sekä inhimillisesti että taloudellisesti.

    Tämä on juuri se virhe, jota suomalaisessa politiikassa tehdään liian usein: leikataan siitä, mikä ehkäisee ongelmia, ja maksetaan myöhemmin moninkertainen lasku niiden korjaamisesta..

    Tämä hallitus näyttää mittaavan onnistumistaan sillä, paljonko budjetista saadaan tänään leikattua. Minä mittaisin sitä sillä, kuinka paljon inhimillistä kärsimystä ja tulevia kustannuksia onnistutaan ehkäisemään.

    Hyvinvointivaltio on yhteiskunnan turvaverkko ja samalla yksi parhaista investoinneista turvallisuuteen, terveyteen ja kestävään talouteen.

    Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös julkisessa taloudessa.

    Jos tavoitteena todella on hillitä julkisia menoja, kaikkein huonoin paikka säästää on ennaltaehkäisy.

    Kirjoitus somessa 6.7.2026

  • Työperäinen hyväksikäyttö

    Työperäinen hyväksikäyttö

    Hallitus puhuu työperäisestä maahanmuutosta ratkaisuna työvoimapulaan. Mutta mitä tapahtuu, kun sama hallitus samaan aikaan heikentää työntekijöiden asemaa ja tekee työelämästä entistä epävarmempaa?

    Rakennusalalla on jo nyt vakava ongelma työperäisessä hyväksikäytössä. Alipalkkausta, pitkiä alihankintaketjuja ja jopa ihmiskauppaan rinnastettavaa hyväksikäyttöä paljastuu vuodesta toiseen. Silti hallitus näyttää uskovan, että ongelma ratkeaa yksinkertaisesti lisäämällä halvemman työvoiman saatavuutta.

    Samaan aikaan yleistyvät vuokratyö, pakkokevytyrittäjyys ja muut epätyypilliset työsuhteet. Riski siirtyy työntekijälle, mutta voitot jäävät muualle. Tämä on työelämän turvaverkkojen purkamista.

    Suomi tarvitsee kansainvälisiä osaajia. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta tarvitsemme ennen kaikkea reilut työmarkkinat.

    Jos työntekijöiden oikeuksista tingitään, valvonta ei pysy mukana ja työehtoja kierretään, seurauksena eivät ole vain alipalkatut ulkomaiset työntekijät. Se painaa alas koko suomalaisen työelämän pelisääntöjä, palkkatasoa ja työehtoja.

    Työelämää ei rakenneta halpatyövoiman varaan. Se rakennetaan oikeudenmukaisuudelle, yhdenvertaisille pelisäännöille ja tehokkaalle valvonnalle. Sitä kutsutaan reiluksi kilpailuksi.

    Kun työehdoista tehdään joustavia, pitäisi muidenkin joustaa kuin vain työntekijän.

    kirjoitus julkaistu somessa 4.7.2026

    https://yle.fi/a/74-20234304

  • Kallein rangaistus ei muuta mitään

    Sakkorangaistukset ja muut seuraamukset rikoksista nousevat usein julkiseen keskusteluun: ovatko seuraamukset riittävän ankaria ja toteutuuko oikeudenmukaisuus, jos sakkoja jää maksamatta.

    Oikeusvaltiossa rikoksilla kuuluu olla seurauksia. Seuraamusjärjestelmän uskottavuus on osa turvallista yhteiskuntaa. Keskustelusta puuttuu usein yksi tärkeä kysymys: kuinka vaikuttavia rangaistukset ovat?

    Tein vuosia sitten tutkielman sakkovangeista ja sakon muuntorangaistuksista. Työssäni rikosseuraamusalalla olen saanut seurata samaa ilmiötä käytännössä. Maksamattomat sakot eivät kasaudu sattumanvaraisesti. Ne kohdistuvat usein ihmisille, joiden elämässä ongelmat ovat jo kasautuneet: päihderiippuvuutta, mielenterveyden häiriöitä, velkaantumista, asunnottomuutta ja pitkäaikaista syrjäytymistä.

    Tämä ei tietenkään poista rikoksentekijän vastuuta. Jokaisen on vastattava teoistaan elämäntilanteesta huolimatta. Vastuun rinnalla meidän on uskallettava arvioida myös järjestelmää. Saavuttaako se tavoitteen, jota varten se on rakennettu?

    Rangaistuksen tarkoitus ei ole vain osoittaa, että teko oli väärä. Tarkoitus on myös ehkäistä uusia rikoksia. Jos sama ihminen saa vuodesta toiseen uusia sakkoja, jotka jäävät maksamatta ja johtavat uusiin seuraamuksiin, on perusteltua kysyä, onko järjestelmä onnistunut vaikuttamaan hänen toimintaansa.

    Liian usein keskustelu rajautuu vastakkainasetteluun. Toiset vaativat kovempia rangaistuksia, toiset enemmän sosiaalipalveluja. Minusta toimiva oikeusvaltio tarvitsee molempia.Ilman vaikuttavia seuraamuksia oikeusjärjestelmä menettää uskottavuuttaan. Ilman toimivia päihde- ja mielenterveyspalveluja, velkaneuvontaa, asumisen tukea ja kuntoutusta moni rikoskierre jatkuu riippumatta siitä, kuinka monta sakkoa kirjoitetaan tai kuinka monta kertaa ihminen suljetaan vankilaan.

    Kyse on myös julkisen talouden kestävyydestä ja kuluista. On järkevää tarkastella koko oikeudenhoidon prosessia vaikuttavuuden näkökulmasta. Poliisin työ, esitutkinta, syyteharkinta, tuomioistuinkäsittelyt, ulosotto, vankeus ja uusintarikollisuus muodostavat pitkän ja kalliin ketjun. Jos ihminen palaa järjestelmään yhä uudelleen ilman, että rikoskierre katkeaa, kyse ei ole vain inhimillisestä epäonnistumisesta vaan myös tehottomasta julkisten varojen käytöstä.

    Yhteiskunnan kallein rangaistus ei olekaan se ankarin rangaistus. Kallein rangaistus on sellainen, joka ei muuta mitään.

    Rikosseuraamusjärjestelmää pitäisikin arvioida sen vaikuttavuuden perusteella. Kuinka hyvin se vähentää uusintarikollisuutta? Kuinka hyvin se lisää turvallisuutta? Kuinka moni onnistuu palaamaan rikoksettomaan elämään?

    Vaikuttava seuraamusjärjestelmä on sellainen, joka vähentää rikoksia, käyttää verovaroja viisaasti ja tekee yhteiskunnasta turvallisemman meille kaikille. Ei ole kyse niinkään siitä, kuinka ankaria rangaistukset ovat, vaan siitä, kuinka hyvin ne toimivat.

    Kirjoitus julkaistu Keski-Uusimaassa 2.7.2026 ja Aamupostissa 3.7.2026.

  • Sunnuntailisä ei ole etuoikeus

    Sunnuntailisä ei ole etuoikeus

    Julkisessa keskustelussa on jälleen väläytelty sunnuntailisien poistamista. Perusteluna on oikeiston vanhat mantrat: työn teettäminen halpenisi, yritykset työllistäisivät enemmän ja talous kasvaisi.

    Kauppa on auki sunnuntaina, hoitaja on töissä jouluna, vartija valvoo turvallisuutta viikonloppuyönä ja ravintolatyöntekijä palvelee asiakkaita muiden viettäessä vapaa-aikaa. Heidän työnsä mahdollistaa sen, että yhteiskunta toimii myös silloin, kun valtaosa ihmisistä on vapaalla. Yhteiskunta tarvitsee ympärivuorokautisesti ihmisiä töihin, eikä heidän työnsä arvo vähene siksi, että se tehdään viikonloppuna.

    Sunnuntailisä ei ole etuoikeus. Se on korvaus siitä, että työntekijä luopuu omasta vapaa-ajastaan. Korvaus siitä, että vain joka kolmas viikonloppu on vapaa. Korvaus siitä, ettei vanhempi ole kotona perheensä kanssa. Korvaus siitä, että syntymäpäivät, juhlat, harrastukset ja yhteinen aika läheisten kanssa jäävät usein väliin työn vuoksi. Korvaus siitä, että työntekijän elämä joutuu jatkuvasti joustamaan yhteiskunnan tarpeiden mukaan.

    On helppo puhua työvoimakustannuksista numeroina excelissä. Vaikeampaa tuntuu olevan katsoa asiaa työntekijän näkökulmasta. Monelle vuorotyötä tekevälle sunnuntailisät muodostavat merkittävän osan toimeentulosta. Niiden poistaminen ei olisi uudistus tai kannustin. Se olisi monelle työntekijälle suora palkanalennus.

    Suomalainen työmarkkinamalli on rakentunut ajatukselle, että epämukavasta työajasta maksetaan enemmän. Tämä on ollut sekä oikeudenmukaista että käytännöllistä. Jos sunnuntai, yö tai pyhäpäivä olisivat työnantajalle yhtä halpoja kuin tavallinen arkipäivä, miksi työntekijän pitäisi kantaa yksin niiden aiheuttama haitta?

    Jos yhteiskunta tarvitsee työntekijöitä sunnuntaisin, työntekijöiden ajalla on silloin myös oltava arvo.

    kirjoitus julkaistu somessa 7.6.2026

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #KaikilleEiHarvoille