Kuka oikeastaan elää tulonsiirroilla?

Tamperelainen Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula kirjoitti muutama päivä sitten Aamulehdessä (https://www.aamulehti.fi/lukijalta/art-2000012156843.html

Kontulan mukaan kaksi kolmesta tukieurosta liikkuu keskiluokan sisällä. Silti kun julkisessa keskustelussa puhutaan ”tukien varassa elämisestä”, harva taitaa ensimmäisenä ajatella hyväpalkkaista vanhempainvapaalla tai sairauslomalla olevaa ihmistä. Mielessä onkin aivan toisenlainen kuva. Ja juuri siinä minusta paljastuu koko keskustelun epäreiluus.

Olemme jotenkin onnistuneet rakentamaan mielikuvan kahdesta ihmisryhmästä: niistä, jotka maksavat tämän yhteiskunnan, ja niistä, jotka elävät muiden maksamilla tuilla.

Todellisuudessa meistä useimmat ovat elämänsä aikana molempia. Lapsena ja nuorena yhteiskunta investoi meihin. Työikäisenä maksamme veroja ja sosiaalivakuutusmaksuja. Sairastuessamme voimme saada sairauspäivärahaa. Lapsen syntyessä vanhempainrahaa. Työttömyyden kohdatessa työttömyysturvaa. Vanhuudessa eläkettä.

Elämä kun ei yleensä kysy etukäteen, milloin sairastuminen, työttömyys, ero, tapaturma tai jokin muu mullistus sopisi kalenteriin.
Siksi hyvinvointivaltion idea ei minusta ole se, että hyväosaiset elättävät huono-osaisia. Idea on, että kannamme yhdessä riskejä, jotka voivat osua kenen tahansa kohdalle ja että ihmisarvoinen elämä ei saa riippua siitä, kuinka hyvä tuuri ihmisellä sattuu juuri sillä hetkellä olemaan.

Tästä syystä minua häiritsee se, että sosiaaliturvasta puhuttaessa suurennuslasi ja sakset tuntuvat aina löytävän tiensä sinne kaikkein pienimpiin etuuksiin.

Orpon ja Purran hallituksen leikkaukset ovat osuneet asumisen tukiin, perusturvaan ja viimesijaiseen toimeentuloturvaan. Siis etuuksiin, joilla ei lähtökohtaisestikaan ole rahoitettu leveää elämää, vaan vuokraa, ruokaa, lääkkeitä ja tavallisen arjen välttämättömyyksiä.

Muutama kymppi voi kuulostaa pieneltä summalta ihmiselle, jonka tilillä on kuun lopussa vielä rahaa. Ihmiselle, jonka rahat ovat jo loppu, muutama kymppi ei ole pieni summa. Tämä ei ole oikeudenmukaista.

Kontula nostaa kirjoituksessaan esiin kiinnostavan kysymyksen: miksi ansiosidonnaisten etuuksien yläpäästä puhutaan niin vähän? Sairauspäivärahan ja vanhempainrahan määrä kasvaa tulojen mukana ilman varsinaista euromääräistä ylärajaa. Kontulan esimerkissä 100 000 euroa vuodessa ansaitseva voi saada sairauspäivärahaa lähes 4 000 euroa kuukaudessa, kun pienituloisimman etuus on noin 800 euroa.

Mitä sosiaaliturvalla siis oikeastaan halutaan turvata? Jos sen tehtävänä on suojata ihmistä silloin, kun elämäntilanne muuttuu eikä toimeentuloa voi hankkia normaalisti, kuinka suurta aiempaa elintasoa yhteiskunnan järjestelmien pitäisi turvata?

En silti ajattele, että ansiosidonnainen sosiaaliturva pitäisi romuttaa. Enkä ajattele, että keskiluokka olisi jotenkin vääränlainen sosiaaliturvan saaja. Päinvastoin.

Minusta yksi suomalaisen hyvinvointivaltion suurista vahvuuksista on juuri se, ettei se ole köyhäinapua. Se kuuluu ihan kaikille. Kun järjestelmästä hyötyvät eri elämänvaiheissa niin pienituloiset, keskiluokka kuin hyvätuloisetkin, meillä kaikilla on myös syy pitää siitä huolta. Mutta universaali hyvinvointivaltio ei tarkoita sitä, ettei sen sisällä saisi puhua oikeudenmukaisuudesta. Jos julkisen talouden vuoksi todella ”kaikkien on osallistuttava”, silloin kaikkien pitäisi tarkoittaa kaikkia.

Miksi siis sopeuttaminen aloitetaan ihmisestä, jonka toimeentulossa muutama kymmenen euroa ratkaisee, ostetaanko lääkkeet, ruoka vai maksetaanko sähkölasku? Miksi sadan euron leikkaus ihmiseltä, jolla on 800 euroa, voidaan perustella välttämättömänä talouden tasapainottamisena, mutta hyvätuloisten etuuksien yläpään rajaaminen kuulostaa heti kohtuuttomalta?

Ja ehkä kaikkein kiinnostavin kysymys on tämä: Miksi pienituloisen saama raha on puheissamme ”tukea”, mutta hyvätuloisen saama raha onkin ”ansaittu etuus”?

Totta kai etuudet rahoitetaan eri tavoin ja niillä on erilaiset tarkoitukset. Mutta järjestelmät eivät ole syntyneet luonnonlakeina. Ne on rakennettu poliittisilla päätöksillä, ja poliittisilla päätöksillä niiden rakenteita myös muutetaan. Siksi minua häiritsee puhe siitä, että juuri pienituloisiin kohdistuvat leikkaukset olisivat jotenkin väistämättömiä. Eivät ne ole.

Jos leikata kerran täytyy, ei ole mikään luonnonlaki, että ensimmäisenä leikataan siltä, jolla on jo valmiiksi vähiten. Se on valinta. Se on aina arvovalinta.

Ehkä meidän pitäisikin puhua paljon enemmän siitä, kenen elintasosta olemme valmiita tinkimään ja kenen emme.
Koska oikeudenmukaisuus ei ole sitä, että jokaiselta otetaan saman verran. Oikeudenmukaisuus on myös sitä, että katsotaan, paljonko ihmiselle jää jäljelle.

Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus luovat turvallisuutta. Meille kaikille.

Kirjoitus somessa 30.7.2026

#JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä