Mielen rikkoutuessa avun saaminen ei ole helppoa. Rikkinäinen mieli ei välttämättä näy millään tavoin ulkoisesti, vahva kuori pitää rikkoutuneen sisustan tiiviisti sisällänsä.
Murtuneeseen jalkaan laitetaan kipsi ja luutumista seurataan, annetaan kipulääkityksen lisäksi myös kuntoutusta. Mitäpä jos murtuneeseen jalkaan laitettaisiinkin vain laastari ja potilas passitettaisiin kävellen kotiin, kun sairaalassa on täyttä? Näin tapahtuu liian usein, kun synkkien ajatusten valtaama, itsetuhoinen ihminen hakee apua. Osastopaikkaa ei löydy, ihminen lähetetään yksin kotiinsa.
Tänä syksynä on julkisuudessa käsitelty runsaasti yhteiskunnan turvaverkkojen kestävyyttä. Psykiatrisen avun riittämättömyys tulee peruuttamattomasti todeksi tänäkin vuonna sadoille suomalaisille ja heitä jää kaipaamaan tuhannet omaiset. Oman käden kautta lähtee noin 800 suomalaista vuosittain, yrityksiä on arviolta kymmeniä tuhansia. Menetykset ovat jo inhimillisestikin valtavia. Tarvitsemme välittömästi lisää resursseja, henkilöstöä ja ympärivuorokautisia hoitopaikkoja hyvinvointialueille. Tarvitsemme enemmän yhteisöllisyyttä, toimintaa ja kohtaamispaikkoja jokaiseen kaupunkiin, jokaisen ihmisen ulottuville. Kolmannen sektorin toimijat, yhdistykset, urheiluseurat ja lukuisat muut tahot tekevät korvaamattoman arvokasta työtä tässäkin, mutta yhteiskunnan tukea tarvitaan lisäksi tilojen ja avustusten muodossa.
Sunnuntaina 19.11. sytytetään kynttilät itsemurhan tehneiden muistolle. Ei liene sattumaa, että muistopäivä on kalenterissa synkimpään vuodenaikaan keskellä pimeintä marraskuuta. Pimeys ja kylmyys usein vieläpä voimistuvat yksinäisyyden myötä. Olisitko sinä se kaivattu valonpilkahdus jonkun tietyn ihmisen elämässä juuri tänään? Menisit käymään tai soittaisit ja kysyisit: Mitä sinulle kuuluu?
Kolumni julkaistu Aamupostissa 17.11.2023 ja Keski-Uusimaassa 18.11.2023.