Meillä on Suomessa perustuslailliset periaatteet ja oikeudet yhdenvertaisuuteen, ihmisarvoon, turvallisuuteen ja osallisuuteen. Siltikin julkiseen keskusteluun pulpahtaa tästä huolimatta rasistisia ulostuloja ja osa niistä tulee poliittisesta vallasta käsin.
Minua vaivaa erityisesti se, miten helposti rasismin ympärille rakennetaan jatkuvia selityksiä: tämä oli huono vitsi, tämä oli kömpelö ilmaus, tämä oli väärin ymmärretty, tämä oli vanha juttu, tästä on jo pyydetty anteeksi. Yksittäistapauksessa selityksiä voi joskus pohtia. Mutta kun sama kuvio toistuu yhä uudestaan, kyse ei ole enää lipsahduksista vaan rakenteesta ja poliittisesta kulttuurista.
Kun rasistiset heitot, vihjailut tai ihmisryhmiä leimaavat puhetavat tulevat kerta toisensa jälkeen yhden puolueen edustajien puheissa ja teoissa esiin, on selvää, että kyse ei ole enää yksittäisten henkilöiden perseilyistä vaan siitä, mitä puolueessa siedetään ja mitä pidetään hyödyllisenä. Rasismia ei vain sallita, vaan sitä käytetään näkyvyyden saamiseksi, rajojen testaamiseksi ja kannattajien mobilisoimiseksi.
Ja kyllä, kaikki ihmiset puoluetaustasta riippumatta hölmöilevät joskus. Ihmiset ovat ihmisiä, ja politiikassa ego, some ja kiire tekevät välillä tuhojaan. Mutta merkittävä ero onkin siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Onko rasistinen puhe puolueessa teko, joka johtaa seurauksiin? Vai onko se lähinnä mainehaitta, joka yritetään hoitaa minimillä: pahoittelu, pieni huomautus, nopeasti eteenpäin? Vai onko se jopa omien keskuudessa meriitti, johon ei puututa kuin näennäisesti hallituskumppaneiden tyynnyttämiseksi?
Minusta juuri tässä näkyy, miksi rasismi ei ole pelkkä “mielipidekysymys”. Rasismi vaikuttaa suoraan siihen, kenen turvallisuutta suojellaan ja kenen kokemusta vähätellään. Se määrittää, kuka saa olla “me” ja kuka jää “niiksi muiksi”. Ja kun tätä tehdään poliittisella mandaatilla, seuraukset eivät jää puheeseen. Se näkyy päätöksenteossa, se näkyy asenneilmastossa ja se näkyy siinä, miten ihmiset alkavat puhua toisilleen arjessa.
Rasismi myös muuttaa koko yhteiskunnan normaalin rajoja. Se alkaa pienistä asioista: sanavalinnoista, vitseistä, vihjailuista ja siitä, että joku ihmisryhmä kuvataan aina ongelmana. Sitten se laajenee: ihmiset alkavat miettiä, kannattaako puuttua, kun joku heittää rasistisen kommentin työpaikalla tai bussissa. Ja lopulta siitä tulee hiljainen sääntö: älä nosta meteliä, ettei tule riitaa. Juuri se hiljaisuus on rasismin paras kasvualusta.
Mielestäni kysymys ei ole vain siitä, mitä yksi kansanedustaja sanoo vaan siitä, millaisen viestin puolue antaa, ja mitä muut puolueet hyväksyvät yhteisenä poliittisena arkena. Jos rasistinen puhe toistuu, mutta seuraukset jäävät symbolisiksi, viesti on käytännössä tämä: kyllä tätä voi tehdä, korkeintaan tulee vähän paheksuntaa.
Minulle rasismin vastustaminen on ihan käytännön arjen turvallisuuskysymys ja oikeusvaltion kysymys. Jos ihmisryhmien ihmisarvoa tai yhdenvertaisuutta voidaan jatkuvasti kyseenalaistaa, se rapauttaa luottamusta yhteiskuntaan. Ja kun luottamus rapautuu, tilalle tulee pelko, kyynisyys ja vastakkainasettelu.
En myöskään usko, että rasismia vastaan taistellaan vain oikeilla sanoilla. Tarvitaan myös tekoja: vastuunkantoa, seurauksia, rajoja. Politiikassa se tarkoittaa sitä, että puolueiden on päätettävä, mikä on niiden arvopohja käytännössä. Milloin astutaan ulos rivistä? Milloin puututaan? Milloin sanotaan, että tämä ei ole enää makuasia vaan yhteisistä pelisäännöistä pidetään kiinni?
Rasismin vastustaminen ei tarkoita sitä, että ihmisten huolia ei saisi käsitellä. Taloudellinen epävarmuus, palvelujen saatavuus, turvallisuuden tunne ja tulevaisuuden pelot ovat todellisia. Mutta juuri siksi rasismi on niin vaarallinen poliittinen väline: se tarjoaa helpon syntipukin ja näennäisen selityksen, joka ohjaa katseen pois oikeista ratkaisuista. Se kääntää ihmiset toisiaan vastaan sen sijaan, että ratkottaisiin ongelmia.
Minä haluan Suomen, joka on turvallinen kaikille täällä eläville ja myös täällä vieraileville. Sellaisen Suomen, jossa ihmisarvo ei riipu ihonväristä, nimestä, äidinkielestä, etnisestä taustasta tai aksentista.
Perussuomalaisten jatkuvat rasistiset ulostulot eivät ole harmiton sivujuonne. Ne ovat merkki siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan viedä. Ja jos emme halua sitä suuntaa, meidän on lopetettava normalisointi ja aloitettava rajanveto.