Hallituksen suunnitelmat vanhus- ja vammaispalveluiden leikkauksista ovat karmeaa luettavaa. Vanhustenhoiva on jo niin tiukoille vedetty, ettei siellä yksinkertaisesti ole enää varaa leikata yhtään. Päinvastoin näihin tarvittaisiin entistä enemmän panostusta.
Yhä useampi vanhus elää kotonaan liian huonokuntoisena, koska ympärivuorokautisen hoivan paikkoja ei ole riittävästi. Heidän arjestaan on tullut selviytymistaistelu, jossa kotihoidon kiireinen käynti tuo ehkä hetken apua – mutta ei turvaa eikä seuraa.
Miltä tuntuu herätä aamulla, kun ei ole ketään kenelle puhua? Istua hiljaisessa kodissa päivästä toiseen, muistisairaana, peläten kaatumista tai sitä hetkeä, kun ei enää tiedä mistä löytyy vessa tai miten lämmitetään ruoka? Entä miltä tuntuu, kun hoitaja ehtii vain pikaisesti piipahtamaan – ja taas jäädään yksin tuntemattoman arjen ja ahdistuksen keskelle?
Yksinäisyys ja turvattomuuden tunne kasvavat, eikä kenenkään elämä saisi olla tämän näköistä viimeisinä vuosina. Meistä jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi ihmisenä ja yksilönä, ei vain hoidettavana tapauksena ja numerona tilastoissa.
Meidän on panostettava kotihoidon resursseihin ja turvattava myös riittävästi resurssoidut ympärivuorokautisen hoivan paikat niille, jotka eivät enää pärjää kotona. Yksinäisyys ja turvattomuus eivät saa olla vanhenemisen hinta.
Hyvä vanhuus kuuluu meille kaikille – myös heille, jotka eivät enää jaksa pitää itse ääntä oikeuksiensa puolesta.