Olen miettinyt viime aikoina kansantajuista politiikkaa – ja miksi politiikka tuntuu monista ihmisistä niin etäiseltä ja vaikeasti ymmärrettävältä. Olen itse ihan umpisurkea sivistyssanojen kanssa, enkä osaa niitä käyttää. Mieluummin käytän kieltä, jonka ymmärrän itse ja toivottavasti joku muukin ymmärtää.
Vasemmisto puhuu usein arvoista, rakenteista ja oikeudenmukaisuudesta – ja ne ovat kaikki tärkeitä asioita. Mutta osaammeko me aina puhua niin, että ihmiset, joiden arjessa rahat loppuvat kesken, kokevat tulevansa kuulluiksi?
Jos päivittäinen huoli on se, miten maksaa lääkkeet, ruoka ja laskut, ei ehkä jaksa miettiä maailmanpolitiikan suuria linjoja tai järjestelmien uudistuksia. Silloin toivoisi, että joku puhuisi selvästi ja suoraan siitä, mikä auttaa jaksamaan seuraavaan päivään.
Poliittinen kieli on alkanut elää omaa elämäänsä. Siinä vilisee sanoja kuten “rakenteellinen uudistus”, “intersektionaalinen feminismi”, “ekologinen kestävyys”, “hyvinvointitalous” ja “sosioekonominen epätasa-arvo.” Tärkeitä käsitteitä, kyllä – mutta monelle ne eivät kerro mitään konkreettista ja itseä koskettavaa.
Jos arki on jatkuvaa kamppailua laskujen, lääkkeiden ja ruoan hinnan kanssa, ei “rakenteellinen uudistus” lämmitä.
Silloin kaipaa selkeää vastausta: auttaako tämä minua vai ei?
Vasemmisto on perinteisesti ollut tavallisten ihmisten puolella.
Silti meidän on välillä katsottava peiliin ja kysyttävä: osaammeko puhua niin, että myös tavallinen ihminen ymmärtää?
Kieli on myös vallankäytön väline. Se voi joko kutsua mukaan tai sulkea ulos.
Kun puhumme ihmisistä “asiakkaina” tai “toimenpiteiden kohteina”, kadotamme yhteyden siihen, että kyse on ihmisistä, joilla on nimet, kasvot ja tarinat.
Ja joskus, kun ihminen ei löydä “oikeita” sanoja, hänet saatetaan hiljentää. Hän kokee itsensä tyhmäksi tai vääräksi, vaikka yrittää vain pukea ajatuksensa sanoiksi. Kukaan ei saisi tuntea, ettei hänen kokemuksensa ole arvokas vain siksi, ettei hän puhu “sivistyneesti”.
Kansantajuinen ei tarkoita yksinkertaistettua tai tyhmennettyä.
Se tarkoittaa inhimillistä, ymmärrettävää ja aitoa. Politiikan ja poliitikon pitää ymmärrettävää kieltä. Kieltä, joka ei nolaa eikä sulje ulos. Kieltä, joka kertoo, että vasemmisto ei ole sivistyssanoja, vaan arkijärkeä, empatiaa ja tekoja.
Hyvinvointi, oikeudenmukaisuus ja turvallisuus tarkoittavat sitä, että jokaisella on koti, varaa lääkkeisiin ja ruokaan, pääsee hoitoon kun sitä tarvitsee – ja että joku kuuntelee, mitä ihminen oikeasti sanoo.
Pienituloinen, yksinhuoltaja tai työtön ei kaipaa teoriaa “rakenteellisesta syrjäytymisestä”. Hän kaipaa vastauksia siihen, miksi palkka ei riitä, miksi lääkkeet maksavat niin paljon ja kuka tästä kaikesta välittää.
Kansantajuinen politiikka ei ole populismia. Se on rehellisyyttä ja kuuntelemista. Sillä politiikka, jota ei ymmärretä, ei myöskään muuta mitään.