Kategoria: politiikka

  • Milloin rangaistus on kärsitty?

    Voiko rikoksesta tuomittu koskaan päästä yhteiskunnan kanssa tasoihin? Milloin hän saa jatkaa elämäänsä niin, ettei menneisyyden teko määrittele kaikkea sitä, mitä hän tänään on tai mitä hänestä voisi vielä tulla?

    Voiko yhteiskunta vaatia ihmiseltä muutosta, jos se ei koskaan ole valmis hyväksymään sitä, että muutos on tapahtunut?

    Suomessa ajatellaan yleisesti, että rikoksesta seuraa rangaistus, mutta harvemmin pohdimme sitä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

    Olen jälleen kerran pohtinut tätä seuratessani keskustelua joidenkin eduskuntavaaliehdokkaiden rikostaustoista. Keskustelussa vastapuolen ehdokkaan menneisyys nähdään helposti esteenä, kun taas oman puolueen ehdokkaan kohdalla etsitään ymmärrystä ja selityksiä. Tämä houkutus koskee myös meitä vasemmistolaisia. Haluankin kysyä, arvioimmeko ihmisiä samoilla perusteilla puolueesta riippumatta.

    Rikoksista pitää voida puhua. Julkista valtaa tavoittelevan ihmisen toiminta kuuluu perustellusti julkiseen arviointiin. Samalla pitäisi osata puhua myös siitä, mitä rikoksen jälkeen on tapahtunut.

    Ensin on erotettava toisistaan rikosepäily, syyte ja tuomio. Epäily ei vielä tarkoita syyllisyyttä. Syyttömyysolettamus kuuluu oikeusvaltioon silloinkin, kun epäilty edustaa puoluetta, jonka politiikkaa itse vastustamme.

    Rangaistus ei poista teon seurauksia

    Ajatus rikoksen hyvittämisestä yhteiskunnalle on ymmärrettävä, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Rangaistuksen suorittaminen ei tee tapahtunutta tekemättömäksi. Vahingonkorvausvelvollisuus voi jatkua rangaistuksen jälkeenkin. Uhrille ja muille asianosaisille aiheutunut menetys tai trauma ei välttämättä koskaan häviä.

    Uhrilta ei voi vaatia anteeksiantoa, sovintoa tai luottamusta tekijään. Mahdollisuus uuteen alkuun ei saa tarkoittaa sitä, että uhrin pitäisi vaieta omista kokemuksistaan.

    Mahdollisuus uuteen alkuun ei tarkoita sitä, että kaikki ovet avautuisivat tai luottamus palautuisi automaattisesti. Rikostausta voi perustellusti rajata mahdollisuuksia ja estää pääsyn tiettyihin tehtäviin. Esimerkiksi lasten kanssa työskenneltäessä rikostaustalla on merkitystä soveltuvuuden arvioinnissa, ja poliisilta edellytetään erityistä nuhteettomuutta ja luotettavuutta. Muiden turvallisuudesta ja oikeuksista on huolehdittava myös silloin, kun tuemme rikoksesta tuomitun paluuta yhteiskuntaan.

    Rangaistuksen suorittaminen ei velvoita uhria antamaan anteeksi eikä tee tekijästä sopivaa jokaiseen tehtävään. Näistä rajoista ei kuitenkaan pidä seurata sitä, että ihmiseltä suljetaan kaikki mahdollisuudet rakentaa mielekästä ja rikoksetonta tulevaisuutta.

    Silti oikeusvaltiossa täytyy olla jokin merkitys sillä, että ihminen on suorittanut hänelle määrätyn rangaistuksen. Minusta rikostuomion ei pitäisi merkitä elinikäistä toisen luokan kansalaisuutta. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus rakentaa arkea, tehdä työtä, opiskella, osallistua ja kuulua yhteiskuntaan.

    Jos sanomme, että ihmisen on muututtava, meidän on oltava valmiita myös tunnistamaan muutos.

    Muutos tarvitsee myös mahdollisuuksia

    Rikosseuraamuslaitoksen arvopohjaan kuuluu usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttua ja kasvaa. Rikosseuraamusalalla pitkään työskennelleenä pidän tätä erityisen tärkeänä. Tämä velvoittaa katsomaan ihmistä myös sen kautta, mihin hän voi vielä päästä. Myös vankeuslain mukaan vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä hänen elämänhallintaansa ja sijoittumistaan yhteiskuntaan.

    Rikokset eivät synny tyhjiössä. Päihdeongelmat, mielenterveyden häiriöt, köyhyys ja syrjäytyminen eivät poista yksilön vastuuta teoistaan, mutta ne ovat usein osa taustaa. Jos haluamme vähemmän rikoksia, meidän täytyy olla kiinnostuneita myös niiden juurisyistä.

    Muutos vaatii ihmiseltä itseltään paljon. Vastuun ottamista, oman toiminnan tarkastelua ja käytännön tekoja. Usein se vaatii myös hoitoa, kuntoutusta ja irrottautumista ihmissuhteista, jotka ylläpitävät rikollista elämäntapaa.

    Yhteiskunnalta se vaatii mahdollisuuksia. Asunnon, toimeentulon ja mielekkään tekemisen kaltaiset asiat ovat uuden arjen rakennusaineita. Myös sillä on merkitystä, kohdataanko ihminen aina entisenä rikoksentekijänä vai ihmisenä, joka pyrkii elämään toisin.

    Voiko rikostaustainen saada poliittisen luottamuksen?

    Korkeat luottamustehtävät edellyttävät myös kansalaisten luottamusta, eikä sitä voi säätää lailla. Tähän moni vetää rajan. Tavalliseen elämään saa ehkä palata, mutta voiko rikoksesta tuomittu tavoitella yhteiskunnan korkeimpia tehtäviä?

    Aiempi rikostuomio ei Suomessa itsessään muodosta yleistä elinikäistä estettä kansanedustajaksi tai presidentiksi valitsemiselle. Ministeriltä perustuslaki edellyttää Suomen kansalaisuuden lisäksi, että hänet tunnetaan rehelliseksi ja taitavaksi. Oikeudellinen kelpoisuus ja poliittinen luottamus ovat kuitenkin eri asioita.

    Kenelläkään ei ole oikeutta tulla valituksi luottamustehtävään. Puolueella on vastuu ehdokasvalinnoistaan, ja äänestäjällä on oikeus arvioida ehdokkaan menneisyyttä. Uusi mahdollisuus ei ole lupaus äänistä tai ministerinpaikasta.

    Minusta arvioinnin pitäisi silti ulottua rikostaustaa koskevaa otsikkoa pidemmälle. Mitä on tehty, kuinka vakavasta teosta on kyse ja kuinka kauan siitä on? Onko toiminta toistunut? Miten teko liittyy tavoitellun tehtävän vastuisiin? Mitä ihminen on sen jälkeen tehnyt?

    Nuoruudessa tehty rikos ja vuosikymmenten rikokseton elämä kertovat erilaisesta tilanteesta kuin tuore tai toistuva rikollinen toiminta. Vakavuutta ei pidä häivyttää, mutta myöskään kuluneita vuosia ja muuttunutta toimintaa ei pidä sivuuttaa.

    Luottamus rakentuu avoimuudesta ja teoista

    Rikostaustaisen ehdokkaan on syytä varautua siihen, että menneisyys nousee julkisuuteen. Vanhakin asia voi palata keskusteluun vaaleista toiseen.

    Pidän viisaana sitä, että ehdokas kertoo tehtävän ja luottamuksen arvioinnin kannalta olennaisesta tuomiostaan itse. Mitä tapahtui? Millaiset asiat johtivat tekoon? Miten hän on kantanut vastuunsa, suorittanut rangaistuksensa ja muuttanut toimintaansa?

    Syiden ymmärtäminen auttaa ehkäisemään uusia rikoksia. Se ei tietenkään poista tekijän vastuuta. Avoimuudessakin on kunnioitettava uhrin ja muiden sivullisten yksityisyyttä.

    Minulle katumus, vastuunotto ja halu elää rikoksetonta elämää ovat tärkeitä. Niitä ei kuitenkaan voi arvioida vain taitavasti kirjoitetusta julkaisusta tai esiintymisestä. Katumus ei näy kaikilla samalla tavalla.

    Muutoksen uskottavuutta osoittavat ennen kaikkea ajan kuluessa tehdyt valinnat ja se, miten ihminen kohtelee muita. Samoja kysymyksiä pitäisi esittää oman puolueen ehdokkaalle ja poliittiselle vastustajalle.

    Myös yhteiskunnan on tunnistettava muutos

    Haluan yhteiskunnan, jossa rikoksista seuraa lain mukainen rangaistus, tekijä ottaa teostaan vastuun ja uhrin oikeudet otetaan vakavasti. Haluan myös yhteiskunnan, jossa ihminen voi rakentaa tulevaisuuden rangaistuksen jälkeen.

    Usko ihmisen kykyyn muuttua ja kasvaa punnitaan siinä, annammeko muuttuneen ihmisen tulla nähdyksi sellaisena kuin hän tänään on. Yhteiskunnan sivistystä mitataan myös sillä, millaisen mahdollisuuden se antaa ihmiselle palata yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

    Jos emme koskaan hyväksy muutosta, emme oikeastaan usko edes kuntoutukseen, emmekä siihen, että rangaistuksella on joskus myös päätepiste.

    Jos vastaus kysymykseen ”milloin rangaistus on kärsitty?” on ”ei koskaan”, meidän olisi hyvä sanoa se ääneen. Silloin emme enää puhu toisesta mahdollisuudesta vaan elinikäisestä tuomiosta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Oikeusvaltio #Oikeudenmukaisuus #RikosJaRangaistus

  • Koti kuuluu myös miehelle, jonka ohi kuljemme

    Koti on paikka, jossa voi levätä ja olla rauhassa. Ilman kotia elämä rakentuu epävarmuudelle ja turvattomuudelle. Missä voin peseytyä? Missä säilytän lääkkeeni? Miten jaksan hoitaa asioitani, jos en ole saanut nukkua?

    17.10. vietettävän Asunnottomien yön teemana on tänä vuonna ”Näkyvillä, mutta näkymätön – Miesten asunnottomuus Suomessa”. Suomessa oli viime vuonna 4579 yksinelävää asunnotonta, joista 3556 oli miehiä. Asunnottomien määrä kasvoi edellisvuodesta 20 %.

    Kun sama näky toistuu, siihen voi tottua. Saatamme muistaa aina siinä samalla penkillä nuokkuvan miehen, mutta kävelemme päivä, viikko, kuukausi ja vuosi toisensa perään tuon miehen ohitse kohtaamatta häntä aidosti koskaan. Hänen tilanteensa voidaan huomata, mutta hänen tarpeensa ja tarinansa jäävät kuulematta.

    Pitäisi puhua enemmän siitä, miksi niin moni mies jää ilman kotia ja millainen tuki tavoittaisi ajoissa. Odotusta siitä, että miehen pitää pärjätä yksin, on syytä haastaa. Avun pyytäminen ei saa olla häpeä eikä avun saaminen kiinni siitä, kuinka taitavasti ihminen osaa kuvata hätäänsä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Tästä näkökulmasta asuminen liittyy olennaisesti myös mahdollisuuteen rakentaa uudenlaista arkea. Vankilasta vapautuvalle ihmiselle pitäisi olla selvää jo ennen vapautumista, missä hän asuu ja mistä saa tarvitsemansa tuen.

    On kohtuutonta odottaa ihmisen kiinnittyvän päihdehoitoon, opintoihin tai työhön, jos jokainen päivä alkaa yösijan etsimisellä. Asunto ei yksin ratkaise kaikkia ongelmia, mutta ilman sitä muiden ongelmien ratkaiseminen on paljon vaikeampaa. Kadulla ei kukaan kuntoudu.

    Asunnottomuuden taustalla voi olla monenlaisia elämäntilanteita: työttömyyttä, sairastumista, eroa, velkaantumista tai päihdeongelmia. Jokaisella asunnottomalla on oma elämäntarina ja polku, joka on päätynyt asunnottomuuteen.

    Asunnottomuuden kasvun syiksi on nostettu mm. sosiaaliturvan muutokset, elämisen kallistuminen sekä työttömyyden kasvu. Nämä pitää päätöksenteossa ottaa vakavasti. Jos tulot eivät riitä vuokraan ja asumisen tuki heikkenee, pelkkä kehotus löytää halvempi asunto ei auta, jos sellaista ei ole saatavilla.

    Apua pitää saada ennen kuin vuokravelka johtaa kodin menettämiseen. Tarvitsemme asumisneuvontaa, toimivia sosiaali- ja terveyspalveluja sekä riittävästi kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Joillekin oma asunto riittää, toiset tarvitsevat sen rinnalle pitkäkestoista tukea. Palvelujen pitää joustaa ihmisen tarpeiden mukaan.

    Myös kuntien, hyvinvointialueiden, valtion ja järjestöjen yhteistyön on toimittava. Ihmistä ei saa jättää selvittämään yksin, minkä tahon vastuulle hänen hätänsä kuuluu. Siellä välimaastossa nimittäin on tälläkin hetkellä suuri joukko ihmisiä, joita pallotellaan taholta toiselle.

    Kenenkään ei pidä joutua todistamaan olevansa kodin arvoinen. Koti kuuluu myös sille miehelle, jonka ohi olemme tottuneet kulkemaan.

    Kirjoitus on julkaistu Aamupostissa 16.10.2026.

    Kuvassa neulomani Koti-ikävä-lapaset, joiden ohje löytyy Asunnottomien yön sivuilta: https://asunnottomienyo.fi/2025/08/osallistu-asunnottomien-yon-lapastempaukseen-ja-neulo-koti-ikava-lapaset-ohjeet-alla/

  • Lukusuositus: Valheiden sota – miten suurvallat muokkaavat todellisuutta

    Lukusuositus: Valheiden sota – miten suurvallat muokkaavat todellisuutta

    Mä olen äänikirjojen suurkuluttaja, kuuntelen äänikirjoja autoa ajaessa, kotitöitä tehdessä, neuloessa, vesijuostessa, lenkillä, eli ihan missä tahansa. Ja vaikka enimmäkseen tuleekin kuunneltua pohjoismaisia dekkareita, niin välipaloiksi kuuntelen myös asiapitoisempia tietokirjoja ja elämäkertoja. Pitäisi alkaa enemmänkin kirjoittelemaan luku-/kuuntelukokemuksista, koska nämä kyllä laajentaa omaa ajattelua ja näkökulmaa. Ja vaikka se oma mielipide ei muuttuisikaan, niin ehkä sitä kuitenkin sitten ymmärtää toisinajattelevia piirun verran paremmin.

    Kuuntelin äskettäin Pasi Eronen Wattin ja Juha-Antero Puistolan kirjan ”Valheiden sota – Miten suurvallat muokkaavat todellisuutta”. Löysin tämän kirjan Kriminologisen kirjaston suosituksista ja sieltäpä taisi jo löytyä seuraavakin kirja kuunneltavaksi.

    Tämä oli ehdottomasti niitä kirjoja, joiden jälkeen katsoo ympäröivää maailmaa vähän eri tavalla. Kirja käsittelee informaatiosodankäyntiä, disinformaatiota ja hybridivaikuttamista. Erityisen kiinnostavaa on se, ettei katse kohdistu vain Venäjään. Kirjassa tarkastellaan myös Kiinaa ja Yhdysvaltoja ja sitä, kuinka eri tavoin suurvallat pyrkivät vaikuttamaan siihen, miten ihmiset hahmottavat maailmaa.

    Mulle itselleni ehkä tärkein oivallus tästä kirjasta oli se, että informaatiovaikuttamisessa ei ole kyse vain siitä, uskooko ihminen valheen vai ei. Paljon hienovaraisempaa vaikuttamista on se, mistä ylipäätään puhumme. Mitkä asiat nousevat jatkuvasti esiin? Mitkä jäävät näkymättömiin? Mitkä aiheet herättävät meissä vihaa, pelkoa tai epäluottamusta? Ja kuka hyötyy siitä, jos yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu jatkuvaksi vastakkainasetteluksi?

    Sosiaalinen media tekeekin tästä erityisen kiinnostavaa. Emme kaikki enää edes näe samaa todellisuutta. Algoritmit rakentavat meille yksilöllisiä sisältövirtoja sen perusteella, mikä saa meidät pysähtymään, klikkaamaan, kommentoimaan ja jakamaan.Siksi informaatiovaikuttamisen onnistumiseksi ei välttämättä tarvitse saada ihmistä uskomaan johonkin tiettyyn väitteeseen. Joskus riittää, että saadaan ihmiset epäilemään kaikkea, suuttumaan toisilleen tai ajattelemaan, ettei mihinkään tietoon, mediaan, viranomaisiin tai demokraattisiin instituutioihin voi enää luottaa.

    Tämä sai miettimään myös omaa toimintaani somessa. Kun vastaan provosoivaan väitteeseen, levitänkö samalla sitä eteenpäin? Olisiko fiksumpi vaan sivuuttaa se ilman reagointia, ettei oma kommentti anna sille yhtään enempää näkyvyyttä? Kun joku sisältö herättää minussa välittömästi voimakkaan tunnereaktion, osaanko pysähtyä pohtimaan, miksi juuri tämä sisältö tuli eteeni? Ja pitäisikö välillä nukkua yön yli, ennen kuin lyön kantaani lukkoon asiassa? Entä kuinka usein jaan somessa jotain siksi, että se vahvistaa jo valmiiksi omaa käsitystäni maailmasta?

    Kriittinen medialukutaito ei tietenkään tarkoita sitä, ettei mihinkään pitäisi luottaa. Päinvastoin. Se tarkoittaa kykyä arvioida lähteitä, tarkistaa tietoa, tunnistaa omia ennakkokäsityksiä ja sietää myös sitä, ettei maailma aina ole niin yksinkertainen kuin somekeskustelu antaa ymmärtää.

    Demokratian kannalta tämä on iso kysymys. Yhteiskunta tarvitsee erimielisyyttä ja kovaa poliittistakin keskustelua. Mutta demokratia toimii huonosti, jos ihmisillä ei ole enää edes jonkinlaista yhteistä käsitystä siitä, mikä on totta.

    📚 Vahva lukusuositus siis tälle kirjalle. Halutessasi saat minulta linkin BookBeatin 60 päivän maksuttomaan kokeilujaksoon. Sieltä löytyy tämäkin kirja luettavaksi ja kuunneltavaksi. Laitahan viestiä, yhteystietoni löytyvät valikosta.

  • Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöleikkaukset heikentävät turvallisuutta

    Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa keskustelu kääntyy helposti euroihin, avustuksiin ja säästötavoitteisiin. Minun mielestäni pitäisi puhua paljon enemmän siitä, mitä niillä euroilla oikeastaan tehdään ja mitä tapahtuu, jos työ jää tekemättä.

    Olen työskennellyt rikosseuraamusalalla lähes 30 vuotta. Olen havainnut usein, kuinka helppoa rikollisuudesta on keskustella silloin, kun katsotaan vain rikosta ja siitä seuraavaa rangaistusta. Todellisuus on paljon monimutkaisempi.

    Rikoksen taustalla voi olla päihdeongelmia, mielenterveyden haasteita, asunnottomuutta, velkaantumista, rikkinäisiä ihmissuhteita, koulutuksen puutetta ja vuosien aikana kasautunutta huono-osaisuutta. Mikään näistä ei poista ihmisen vastuuta omista teoistaan. Mutta jos haluamme ehkäistä uusia rikoksia, meidän täytyy ymmärtää myös sitä, mikä rikollisuutta synnyttää ja ylläpitää ja ennen kaikkea miettiä, mitä tapahtuu rangaistuksen jälkeen.

    Vankilan portista vapautuva ihminen tarvitsee paljon muutakin kuin muovikassin tavaroilleen. Tarvitaan asunto, toimeentuloa, päihdekuntoutusta, mielenterveyden tukea, opiskelu- tai työmahdollisuuksia, ihmissuhteita. Joskus tarvitaan aivan konkreettisesti joku ihminen kulkemaan rinnalla ensimmäiset askeleet takaisin tavalliseen arkeen. Juuri tässä työssä järjestöillä on valtavan suuri merkitys.

    Järjestöt ei ole vain kiva lisä

    Haaste-lehden numerossa 2/2026 käsitellään laajasti kansalaisjärjestöjen merkitystä rikosten ehkäisyssä, päihdetyössä ja rikosseuraamusalalla. Lehden pääkirjoituksessa todetaan osuvasti, että kolmas sektori sekä paikkaa että täydentää hyvinvointivaltion turvaverkkoja. Järjestöt tekevät työtä esimerkiksi päihteettömissä kohtaamispaikoissa, asumisen tukemisessa ja rikosten uhrien auttamisessa.

    Rikosseuraamusalalla järjestöt ovat olleet jo pitkään tärkeitä kumppaneita. Ne järjestävät vankiloissa monenlaista kuntouttavaa toimintaa, kuten päihdekuntoutusta ja muuta ohjelmatoimintaa. Vielä tärkeämmäksi niiden rooli muodostuu vapautumisvaiheessa, kun vankilan hallittu ja rajattu ympäristö vaihtuu arjen todellisuuteen.

    Siellä pitäisi pystyä pitämään kiinni päihteettömyydestä, hoitamaan viranomaisasioita, löytämään asunto, selvittämään toimeentulo ja rakentamaan kokonaan uudenlaista elämää. Jos kaikki nämä asiat kaatuvat päälle yhtä aikaa eikä tukea ole saatavilla, riski palata vanhoihin toimintamalleihin kasvaa.

    Siksi vapautumisen jälkeinen tuki ei ole mitään ylimääräistä hyväntekeväisyyttä tai jotain ekstrakivaa. Se on mitä suurimmassa määrin rikosten ehkäisyä. Ja kun ehkäisemme uuden rikoksen, ei tule myöskään uutta uhria.

    Järjestö tavoittaa monesti ihmisen, jota viranomainen ei tavoitaTämä on yksi järjestötyön vahvuuksista, jonka olen työssäni oppinut ymmärtämään vuosi vuodelta konkreettisemmin. Viranomaisia tietysti tarvitaan. Meillä on vastuumme, velvollisuutemme ja lakisääteiset tehtävämme. Mutta viranomainen ei aina ole se taho, jonka oven ihminen ensimmäiseksi uskaltaa avata.

    Haaste-lehden haastattelussa EHYT ry:n Annuska Dal Maso kuvaa, kuinka järjestöjen apua voidaan tarjota matalalla kynnyksellä, anonyymisti, virka-aikojen ulkopuolella ja siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat. Palvelu voi olla olemassa, mutta se ei auta ketään, jos ihminen ei löydä tai pääse sen luo.Järjestöillä on myös sellaista kokemukseen ja vertaistukeen perustuvaa osaamista, jota viranomainen ei voi samalla tavalla tuottaa. Ihminen, joka itse tietää, miltä päihderiippuvuudesta toipuminen, vankilasta vapautuminen tai elämäntilanteen rakentaminen uudelleen tuntuu, voi joskus tavoittaa toisen ihmisen aivan eri tavalla.

    Järjestöjen ei ole tarkoituskaan korvata julkisia palveluita. Kyse on siitä, että ne täydentävät niitä tavalla, johon viranomainen ei yksin pysty.

    Säästyykö järjestöleikkauksella todella rahaa?

    Sosiaali- ja terveysjärjestöjen STEA-rahoitusta on leikattu voimakkaasti. Vuonna 2026 avustuksia myönnettiin noin 274 miljoonaa euroa, eli noin 110 miljoonaa euroa vähemmän kuin vuonna 2024. STEAn tämänhetkisen tiedon mukaan avustusten määrä putoaa vuoden 2026 noin 274 miljoonasta ensi vuonna noin 190 miljoonaan euroon.

    Excelissä tämä näyttää säästöltä. Ihmisen elämässä laskutoimitus ei ole yhtä yksinkertainen.

    Jos päihdeongelmainen ei saa apua ajoissa, päihdeongelma ei katoa. Jos mielenterveyden ongelmista kärsivältä katoaa matalan kynnyksen tukipaikka, ongelma ei katoa. Jos vankilasta vapautuva jää ilman asuntoa ja tukea, hänen ongelmansa eivät katoa.

    Ongelmat siirtyvät ja monesti ne myös silloin pahenevat ja syvenevät. Ja silloin ne tulevat vastaan päivystyksessä, lastensuojelussa, sosiaalipalveluissa, poliisissa, oikeuslaitoksessa ja pahimmassa tapauksessa uudelleen rikosseuraamusjärjestelmässä.

    Paljonko me sellaisessa tapauksessa oikeastaan säästimmekään?

    Hyvinvointi ja turvallisuus eivät ole toistensa vastakohtia

    Rikollisuudesta käytävässä keskustelussa turvallisuus typistyy turhan usein poliisien määrään, rangaistusten pituuteen ja vankipaikkoihin. Niitäkin tarvitaan. Oikeusvaltion täytyy pystyä puuttumaan rikoksiin ja panemaan tuomiot täytäntöön.

    Uskallan silti omalla työ- ja elämänkokemuksellani sanoa, että turvallisuutta ei rakenneta vain sen jälkeen, kun rikos on jo tapahtunut.

    Turvallisuutta rakennetaan paljon aikaisemmin. Sitä rakennetaan koulussa, nuorisotyössä ja perheiden palveluissa. Sitä rakennetaan mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Sitä rakennetaan sillä, että ihminen saa asunnon ja mahdollisuuden työhön tai opiskeluun. Ja sitä rakennetaan järjestöissä.

    Dal Maso käyttää osuvaa vertausta jokeen putoavista ihmisistä: voimme pelastaa ihmisiä alajuoksulla vedestä yhä uudelleen, mutta jossain vaiheessa pitäisi mennä yläjuoksulle katsomaan, miksi ihmiset putoavat jokeen ja sitten pitää korjata rikkoutunut kaide.

    Ajatus sopii erinomaisesti myös kriminaalipolitiikkaan. Meidän täytyy auttaa niitä, jotka ovat jo pudonneet. Mutta jos kaikki rahat käytetään ihmisten nostamiseen vedestä ja samalla säästetään kaiteen korjaamisesta, olemme loputtomassa ja äärimmäisen kalliissa kierteessä. Kalliissa sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Entä jos kukaan ei enää ole vastassa?

    Rikosseuraamusalalla tilanne on tällä hetkellä erityisen ristiriitainen. Vankimäärä on kasvanut ja vankilat ovat hyvin vaikeasti yliasutettuja. Samalla myös Rikosseuraamuslaitoksen resurssit ovat tiukalla. Haaste-lehdessä kuvataan, kuinka kuntoutustoimintaa on jouduttu mukauttamaan ja yhteistyötä kumppaneiden kanssa karsimaan. Samaan aikaan järjestöt kamppailevat omien rahoitusleikkaustensa kanssa.

    Tarve ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin.

    Kun julkisten palvelujen voimavarat vähenevät ja samaan aikaan leikataan järjestöiltä, syntyy helposti aukko. Ja juuri siihen aukkoon putoavat yleensä ensimmäisenä ne ihmiset, joiden elämässä ongelmia on jo valmiiksi eniten. Järjestöjen rahoituksesta puhuttaessa ei pitäisikään katsoa vain sitä, paljonko yhdeltä budjettiriviltä voidaan vähentää. Pitäisi kyetä huomioimaan se kokonaisvaikutus, mitä sillä rahalla saadaan aikaan.

    Kuinka monta ihmistä saa apua ennen kuin tilanne kriisiytyy? Kuinka moni löytää päihteettömän yhteisön? Kuinka moni saa apua asunnon löytämiseen? Kuinka moni vankilasta vapautuva saa rinnalleen ihmisen, joka auttaa ensimmäisten vaikeiden viikkojen yli? Ja kuinka monta rikosta jää sen vuoksi tekemättä? Kaikkea tätä on vaikea laskea euroiksi, mutta sillä on valtava arvo sekä taloudellisesti että inhimillisesti.

    Olen toistanut lukuisia kertoja, että hyvinvointi luo turvallisuutta. Järjestöjen tekemä työ on tästä yksi hyvin konkreettinen esimerkki. Järjestöiltä leikkaaminen on järjestöpolitiikkaa, mutta ennen kaikkea se on sosiaalipolitiikkaa, päihdepolitiikkaa, kriminaalipolitiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa.

    Se on myös talouspolitiikkaa ja arvovalintoja: Jos järjestö ei enää tee tätä työtä, kuka sen tekee? Mitä meille kaikille maksaa, jos sitä ei tee kukaan?

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #Järjestöleikkaukset #Rikosseuraamusala

  • Poikkeuksellinen palkkamäärärahan korotus, poikkeuksellinen salailu

    Poikkeuksellinen palkkamäärärahan korotus, poikkeuksellinen salailu

    Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella käydään jälleen yt-neuvotteluja. Henkilöstöltä vaaditaan säästöjä, tehtäviä järjestellään uudelleen ja palveluista etsitään jatkuvasti leikattavaa. Samaan aikaan Keusoten tarkastuslautakunnan talousarvioon valmisteltiin yhden viranhaltijan palkkamäärärahaan erittäin suurta korotusta.

    Tarkastuslautakunnan vuoden 2027 alkuperäisessä talousarvioesityksessä palkkamäärärahoihin oli varattu 134 066 euroa, kun vuoden 2026 määräraha on 79 846 euroa. Esityksessä kasvua oli siis 54 220 euroa eli noin 68 prosenttia. Tarkastuslautakunnan kustannuspaikalla ei ole muita palkansaajia kuin tarkastuspäällikkö, joten palkkamäärärahan kasvu kohdistui käytännössä hänen palkkaansa. Samaan aikaan luottamushenkilöiden kokouspalkkioihin varattua summaa oltiin pienentämässä noin 13 prosenttia, mikä tässä taloustilanteessa onkin ryhdikästä.

    Onneksi tarkastuslautakunnan enemmistö ei hyväksynyt esitystä sellaisenaan. Vasemmistoliiton Jonna Yli-Viikarin muutosesityksen jälkeen palkkamäärärahaksi jäi 81 106 euroa, joten siihen tuli käytännössä vain yleisiä palkantarkistuksia vastaava muutos.

    Miksi tuollainen esitys sitten tuotiin lautakunnan päätettäväksi ja miksi sen sisältöä ei julkaistu ennen kokousta? On kyseenalaista, että tarkastuspäällikkö oli itse asian esittelijänä, vaikka korotus kohdistui hänen omaan palkkamäärärahaansa. Liekö hän edes jäävännyt itsensä tältä osin kokouksessa.

    Talousarvioesityksen tarkempi erittely oli toimitettu etukäteen lautakunnalle oheismateriaalina, mutta sitä ei löytynytkään Keusoten verkkosivuilta esityslistan liitteistä. Oletin aluksi, että se oli vain unohtunut. Asiakirjaa ei kuitenkaan minulle pyynnöistäni huolimatta suostuttu luovuttamaan mm. keskeneräiseen valmisteluaineistoon vedoten, koska esitykseen saattaisi tulla kokouksessa muutoksia. Mutta siksihän sitä esitykseksi kutsutaankin. Toimielimelle tehdylle esitykselle on tyypillistä, että toimielin voi hyväksyä sen, muuttaa sitä tai hylätä sen.

    Asiakirja sisälsi lautakunnalle tehdyn talousarvioesityksen ja lautakunnan oli tarkoitus muodostaa kantansa juuri sen perusteella. Jos esitys jätetään julkaisematta, julkisesta esityslistasta ei ilmene, mitä lautakunnalle tosiasiallisesti esitetään. Jos esitys julkaistaan vasta päätöksenteon jälkeen, asukkailla ei ole tosiasiallista mahdollisuutta seurata valmistelua tai käydä siitä keskustelua ennen päätöksentekoa. Tämä on hyvin vaikeasti sovitettavissa avoimen ja demokraattisen talousarviovalmistelun kanssa.

    Sain tietopyyntöihini aluksi vain kirjaamon kautta lähetettyjä nimettömiä (!) vastauksia. Hyvä hallinto edellyttää, että viranomainen vastaa omalla nimellään ja ottaa tekemästään julkisuustulkinnasta vastuun.

    Lopulta sain pyytämäni asiakirjan ja tarkastuspäällikkö Taija Myyrän vastauksen, ettei asiakirja sisältänyt salassa pidettävää tietoa. Hän vahvisti vastauksessaan myös, että tarkastuslautakunnan oli tarkoitus muodostaa käsityksensä talousarviosta tämän erittelyn perusteella. Mitä etua sen luovuttamatta jättämisellä siis suojeltiin? Mitä haittaa olisi aiheutunut siitä, että asukkaat ja aluevaltuutetut olisivat saaneet tietää ennen kokousta, millaista palkkamäärärahaa lautakunnalle esitettiin?

    Myyrä perustelee menettelyä tarkastuslautakunnan riippumattomalla asemalla. Tarkastuslautakunnan riippumattomuus tarkoittaa sitä, että lautakunta saa itse muodostaa kantansa ja tehdä esityksensä. Se ei tarkoita, että lautakunnalle tehty viranhaltijaesitys pitäisi pitää yleisöltä piilossa päätöksentekoon saakka. Mitä itsenäisempi ja vahvempi toimielimen asema on, sitä tärkeämpää on, että sen käsittelemien julkisten varojen käyttö on avointa.

    Avoimuudella on tässä tapauksessa aivan erityinen merkitys. Tarkastuspäällikön toiminnasta ja palkkauksesta on käyty runsaasti julkista keskustelua. Tarkastuspäällikkö Taija Myyrä on myös itse käynyt varsin näkyvää ja poikkeuksellista julkista kamppailua tarkastuslautakuntaa ja sen toimintaa vastaan.

    Tällaisessa asetelmassa hänen olisi pitänyt huolehtia erityisen tarkasti siitä, että oman toimintayksikön talousarvion valmistelu on läpinäkyvää ja että hänen omaan palkkaukseensa liittyvät määrärahat valmistellaan tavalla, joka ei jätä epäilyksiä oman edun ajamisesta.

    Nyt tapahtui juuri päinvastoin. Oman palkkauksen määrärahaan sisällytettiin poikkeuksellisen suuri kasvu, mutta sen paljastava euromääräinen erittely jätettiin pois julkiselta esityslistalta. Asiakirja annettiin minulle pyyntöjeni jälkeen vasta sen jälkeen, kun lautakunta oli jo käsitellyt asian.

    Tarkastuslautakunnan tehtävänä on arvioida hyvinvointialueen hallinnon ja talouden asianmukaisuutta. Lautakunnan pitää voida tehdä tämä työ ilman, että sitä avustava viranhaltija ryhtyy julkiseen kamppailuun valvovaa toimielintä vastaan. Viranhaltijan tehtävänä ei ole käydä poliittista tai julkista valtataistelua lautakunnan kanssa, vaan valmistella asiat asianmukaisesti ja panna lautakunnan päätökset täytäntöön.

    Kun hyvinvointialueen muu henkilöstö elää yt-neuvottelujen keskellä, yhden viranhaltijan palkkamäärärahaan valmisteltu lähes 70 prosentin korotus on poikkeuksellisen röyhkeä ja hävytön esitys. Vielä vakavammaksi asian tekee se, että esityksen todellinen sisältö pidettiin pois julkisesta keskustelusta, kunnes päätös oli jo tehty.

    Avoimuuden tarkoitus on mahdollistaa päätösten arvioiminen, niistä keskusteleminen ja niihin vaikuttaminen jo ennen kuin päätökset tehdään. Tässä asiassa avoimuus toteutui vasta vaatimalla. Tarkastuslautakunnan enemmistön vastuullisen toiminnan ansiosta palkkavaraus sentään korjattiin. Avoimuus on edellytys sille, että julkista valtaa käytetään vastuullisesti.

    Johanna Jokinen (vas.), Keusoten aluevaltuutettu, Hyvinkää

    Lähetin tämän mielipidekirjoituksen su 27.9.2026 Aamupostiin ja Keski-Uusimaahan. Aamuposti tarttuikin aiheeseen ja soitti minulle heti seuraavana aamuna ja julkaisi oman juttunsa, johon linkki alla. Mielipidekirjoitustani ei ole toistaiseksi julkaistu kummassakaan em. lehdessä.

    https://www.aamuposti.fi/paikalliset/9829482

  • Rahaa ei ole! (vai onko sittenkin?)

    Rahaa ei ole! (vai onko sittenkin?)

    Viime vuosina suomalaisille on toistettu yhtä viestiä: rahaa ei ole. Julkinen talous velkaantuu, joten on pakko säästää. Sosiaaliturvasta leikataan, palveluista säästetään ja järjestöjen rahoitusta vähennetään. Monia näistä päätöksistä on perusteltu sillä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole.

    Siksi hallituksen päätös alentaa yhteisöveroa 20 prosentista 18 prosenttiin herättääkin kysymyksiä. Vuoden 2027 talousarvioesityksessä yhteisöveron alentamisen arvioidaan vähentävän verotuottoja vuositasolla noin 842 miljoonaa euroa. Sehän on eurojakin ajatellen aika paljon.

    Mutta eikö veroale sitten tuo kasvua?

    Tämä on hallituksen keskeinen perustelu, ja se onkin syytä ottaa vakavasti. Yhteisöveron alentamisella tavoitellaan investointeja, yrittäjyyttä ja talouskasvua.

    Verotuksella voidaan vaikuttaa yritysten toimintaan, eikä ole perusteltua väittää, etteikö yhteisöveron alentamisesta voisi syntyä myönteisiäkin vaikutuksia.

    Oleellinen kysymys onkin tämä: kuinka suuria vaikutukset ovat suhteessa verotulojen menetykseen?

    Työn ja talouden tutkimus Labore nostaa hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa esiin kiinnostavan luvun. Hallituksen esityksen mukaan yhteisöveron alentamisen pitkän aikavälin dynaamiset vaikutukset korvaisivat noin 34–46 prosenttia menetetyistä verotuloista.

    Toisin sanoen veroale voisi osittain rahoittaa itse itseään kasvun ja investointien kautta – mutta hallituksen omankaan arvion mukaan ei kokonaan.

    Entäs sitten Suomen kilpailukyky?

    Yhteisöveron alentamista perustellaan myös kansainvälisellä verokilpailulla. Labore kuitenkin huomauttaa, ettei Suomen nykyistä yritysverotusta voida pitää kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkeana. Sen vertailussa Suomen nykyinen 20 prosentin yhteisöverokanta on toiseksi matalin, kun mukana ovat muut Pohjoismaat, Viro, EU:n kuusi suurinta taloutta, Yhdysvallat ja Britannia.

    Laboren arvion mukaan Suomen verokanta säilyisi kilpailukykyisenä myös siinä tapauksessa, että Saksan ja Tanskan suunnittelemat veronalennukset toteutuvat. Siksi tästä päästään mielestäni olennaisimpaan kysymykseen.

    Mihin yhteisiä euroja kannattaa käyttää?

    Kun palveluista leikataan sata miljoonaa euroa, puhutaan säästöstä.

    Kun sosiaaliturvasta leikataan sata miljoonaa euroa, puhutaan sopeutuksesta.

    Kun verotuloista luovutaan sadoilla miljoonilla euroilla kasvun toivossa, puhutaan kasvutoimesta.

    Toimenpiteet ovat erilaisia ja niiden taloudelliset vaikutuksetkin ovat erilaisia. Mutta jokaisessa tapauksessa tehdään päätös, joka vaikuttaa julkiseen talouteen.

    Siksi yhteisöveron alennustakin pitää voida arvioida samalla tarkkuudella kuin julkisten menojen leikkauksia: mitä tällä rahalla saadaan aikaan ja olisiko olemassa vaikuttavampia keinoja?Kysymys korostuu entisestään, koska Suomi on EU:n liiallisen alijäämän menettelyssä. Laboren mukaan yhteisöveron alennus kiihdyttäisi lyhyellä aikavälillä julkisen talouden velkaantumista ja vaikeuttaisi Suomelle asetetun nettomenouran noudattamista.

    Talouskasvua tarvitaan. Investointeja tarvitaan. Yritykset tarvitsevat ennustettavan ja kilpailukykyisen toimintaympäristön.

    Mutta lähes miljardin euron veronalennuksesta saa kysyä, onko se vaikuttavin tapa vahvistaa kasvua.

    Koulutus. Tutkimus. Osaaminen.

    Voisimmeko saada lähes miljardilla eurolla enemmän aikaan vahvistamalla suoraan talouskasvun edellytyksiä?

    Yhteisöveron sijaan kysymys onkin siitä, millaista talouspolitiikkaa Suomessa tehdään ja millä perusteilla eri ratkaisuja kutsutaan välttämättömiksi.

    Vaihtoehtoja on.Kyse on siitä, mitä niistä valitaan.

    #yhteisövero #talouspolitiikka #verotus #julkistalous #talouskasvu #investoinnit #koulutus #tutkimus #politiikka #JokisenEväät #Eduskuntaan2027

  • Suomessa ei ole korruptiota! (vai onko sittenkin?)

    Suomessa ei ole korruptiota! (vai onko sittenkin?)

    Suomessa on totuttu olemaan ylpeitä siitä, että olemme yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Eikä syyttä. Virkamiehelle ei tarvitse sujauttaa seteleitä saadakseen rakennusluvan, poliisia ei tarvitse lahjoa välttääkseen sakot eikä lääkärille tarvitse maksaa tiskin alta päästäkseen hoitoon.

    Tässä piileekin yksi suomalaisen korruptiokeskustelun ongelmista. Jos korruptioksi mielletään vain lahjukset, rahakuoret ja suoranaiset rikokset, suuri osa vallan väärinkäytöstä jää kokonaan havaitsematta. Suomalainen korruptio voi olla hyvinkin verkostomaista, kuten esim. hyvä veli -järjestelmiä, kaksoisrooleja, epäselviä sidonnaisuuksia, sisäpiirejä, suosintaa ja päätöksentekoa, jossa samat ihmiset kohtaavat vuoroin poliitikkoina, yritysten edustajina, järjestöjen vaikuttajina ja julkisten varojen käytöstä päättävinä henkilöinä.

    Oikeusministeriön vuonna 2026 julkaisema ensimmäinen kansallinen korruptiotilannekuva vahvistaa juuri tätä käsitystä. Suomessa lahjontaa suurempina ongelmina nähdään päätöksenteon avoimuuden puute, esteellisyys ja kaksoisroolit, suosinta sekä epäeettiset verkostot. Tästä päästääkin suomalaisen korruption ytimeen. Kaikki epäeettinen vallankäyttö ei ole laitonta, siksipä siihen on usein vaikea puuttuakaan.

    Miten vallankäyttö muuttuu epäeettiseksi?

    Vaikka kyseessä olisikin ”maan tapa”, niin siitä pitäisi pystyä puhumaan. Vääristyneet toimintatavat muotoutuvat vähitellen, eikä ole ehkä edes mahdollista osoittaa yhtä rikosta, yhtä syyllistä tai yhtä hetkeä, jolloin asiat lähtivät luisumaan rakenteelliseksi korruptioksi. Toimintatapoja saatetaan selitellä, että näin on meillä aina tehty, kaikkihan hänet tuntevat, tämä on aivan normaalia eikä tässä ainakaan mitään laitonta ole. Nämä ovat kuitenkin varsin pehmoisia selityksiä, eivätkä useinkaan kestä tarkempaa tarkastelua.

    Jos päätöksentekijän ja päätöksestä hyötyvän tahon suhde on liian läheinen, ongelma ei katoa sillä, ettei rikoslain tunnusmerkistö täyty. Jos päätöksiä valmistellaan pienessä piirissä ennen kuin ne tulevat muodolliseen päätöksentekoon, avoimuuden vaatimus ei toteudu sillä, että lopullinen pöytäkirja julkaistaan verkossa.

    Hyvä veli -verkoston ongelma ei ole se, että ihmiset tuntevat toisensa. Erityisesti paikallispolitiikassa on mahdotonta välttää sitä, että ihmiset tuntevat toisensa. Samat henkilöt kohtaavat politiikassa, järjestöissä, yrityksissä ja erilaisissa luottamustehtävissä. Siinä ei ole mitään väärää. Ongelma on se, kun verkosto muuttuukin valuutaksi. Kun joku pääsee mukaan, koska tuntee oikean ihmisen. Kun joku saa tietoa ennen muita. Kun yksi toimija pääsee kertomaan näkemyksensä päätöksentekijöille, mutta toinen ei edes tiedä keskustelua käytävän. Kun tehtäviä kierrätetään tuttujen kesken tai kun kriittistä kysymystä ei haluta esittää, koska pöydän toisella puolella istuu tuttu.

    Ja jos samoilla ihmisillä on useita keskenään risteäviä rooleja, kysymys ei ole vain juridisesta esteellisyydestä. Kysymys on myös siitä, miltä vallankäyttö näyttää kansalaisen silmissä. Luottamus päätöksentekoon ei rakennu vain siitä, että toimitaan lain mukaan, sen täytyy myös näyttää reilulta.

    Poliittisessa päätöksenteossa korruptioriskit liittyvät väistämättä rahaan, vaikutusvaltaan ja verkostoihin: kuka rahoittaa vaalikampanjoita, ketkä pääsevät tapaamaan päätöksentekijöitä, keiden näkemyksiä kuullaan lakeja valmisteltaessa, millaisia sidonnaisuuksia päättäjillä on. On myös tärkeä havainnoida, mihin tehtäviin poliitikot siirtyvät politiikan jälkeen ja toki myös se, mistä tehtävistä he tulevat politiikkaan.

    Demokratiassa vaikuttaminen kuuluu tietysti asiaan. Yrityksillä, ammattiliitoilla, kansalaisjärjestöillä ja muilla yhteiskunnan toimijoilla pitää olla oikeus kertoa näkemyksensä päätöksentekijöille. Ongelma syntyy silloin, jos vaikutusvalta riippuu siitä, kenellä on parhaat henkilökohtaiset suhteet, eniten rahaa tai suorin pääsy vallan kabinetteihin. Silloin kaikilla ei enää ole samanlaista mahdollisuutta tulla kuulluksi.

    Korruptio voi siis olla täysin laillista, siksi etenkään rakenteellista korruptiota ei voida tarkastella vain laillisuuden näkökulmasta. Pitää aidosti punnita, onko tämä avointa ja tasapuolista, kestäisikö toiminta päivänvalon. Voiko päätöstä perustella ihmiselle, jolla ei ole suhteita, rahaa tai pääsyä vallan sisäpiireihin? Jos vastaus edellisiin on ei, pitäisi todellakin olla huolissaan, vaikka rikoslaista ei sopivaa pykälää löytyisikään.

    Rakenteellinen korruptio koskee niin valtakunnanpolitiikkaa kuin myös kunta- ja hyvinvointialuepolitiikkaakin. Niissä tehdään valtavasti päätöksiä julkisista hankinnoista, rakentamisesta, kiinteistöistä, kaavoituksesta, palvelujen järjestämisestä ja miljoonien eurojen sopimuksista. Pienemmillä paikkakunnilla ihmiset myös väistämättä tuntevat toisensa. Se ei itsessään ole korruptiota. mutta juuri siksi avoimuuden, esteellisyyden ja sidonnaisuuksien suhteen pitää olla erityisen tarkkana.

    ”Kaikkihan täällä tuntevat toisensa” ei saa ikinä muuttua perusteluksi sille, ettei sidonnaisuuksista tarvitse välittää, päinvastoin. Mitä pienemmät piirit, sitä tärkeämpiä ovat avoimet rakenteet. Avoimuus suojaa rehellistä päättäjää ja päätöksentekijää eikä korruptiontorjuntaa pitäisi nähdä poliitikkoihin tai virkamiehiin kohdistuvana epäluottamuslauseena.

    Avoimuus suojaa demokratiaa ja päätöksentekoa

    Selkeät esteellisyyssäännöt, avoimet sidonnaisuudet, läpinäkyvä vaalirahoitus, julkisten hankintojen valvonta, lobbaamisen avoimuus ja mahdollisuus ilmoittaa väärinkäytösepäilyistä ovat keinoja varmistaa, ettei päätöksenteon rehellisyys jää pelkästään yksittäisten ihmisten hyvän tahdon varaan. Hyvä järjestelmä ei perustu siihen, että vallankäyttäjien oletetaan aina olevan hyviä ihmisiä. Hyvä järjestelmä rakennetaan niin, ettei valtaa ole helppo käyttää väärin.

    Korruptioriskien tunnistamiseen voisi soveltaa hyvin yksinkertaista testiä: jos kaikki asiaan liittyvät sidonnaisuudet, tapaamiset, keskustelut ja vaikuttamisyritykset julkaistaisiin huomenna etusivulla, pystyisinkö edelleen puolustamaan toimintaani? Jos vastaus on kyllä, ollaan todennäköisesti melko turvallisilla vesillä. Jos ensimmäinen reaktio on, että ”tätä ei ehkä kannata kertoa”, hälytyskellojen pitäisi soida.

    Vallankäytön eettisyyden rimaa ei pitäisi asettaa siihen, pystyykö joku myöhemmin osoittamaan tapahtuneen rikoksen. Riman pitää olla korkeammalla ja julkisen vallan pitää kestää päivänvalo. Korruption torjumisessa pitäisi puhua rikosten lisäksi paljon enemmän riskienhallinnasta ja vallankäytön etiikasta.

    Rakenteellisessa korruptiossa kaikkein vakavin seuraus on luottamuksen rapautuminen. Jos ihmisille syntyy käsitys, että oikeilla suhteilla saa enemmän vaikutusvaltaa kuin hyvillä perusteluilla, demokratian uskottavuus kärsii. Rehellisyys pitää voida todentaa myös ulkopuolelta.

    Suomi on kansainvälisesti tarkasteltuna edelleen korkean luottamuksen ja vähäisen korruption yhteiskunta. Siitä kannattaa olla ylpeä, mutta siitä ei pidä tulla tekosyy olla katsomatta kriittisesti omia rakenteitamme.

    Ehkä vaarallisinta korruptiontorjunnassa onkin väittää, ettei meillä sellaista Suomessa ole. Kyllä meillä on. Se ei vaan näytä siltä, miltä me luulemme sen näyttävän.

  • Mietelmä vaaliteltalta

    Aurinkoinen lauantaipäivä 5.9.2026 kului mukavasti Keravan Sirkusmarkkinoilla Vasemmistoliiton teltalla ☀️

    Päivään mahtui valtavasti hyviä kohtaamisia ja keskusteluja. Erityisen ilahduttavaa oli se, kuinka moni pysähtyi ihan oma-aloitteisesti toivottamaan menestystä tuleviin eduskuntavaaleihin.

    Oma kokemukseni on, että kannustus vaalityöhön on nyt jotenkin poikkeuksellisen laajaa. Ihmiset hakeutuvat teltalle keskustelemaan aivan eri tavalla kuin aiempien vaalien alla. Ilmassa on selvästi muutoksen kaipuuta ja myös syvää tyytymättömyyttä Orpon ja Purran hallituksen politiikkaan.

    Eikä ihmisillä ollut huoli vain omasta pärjäämisestään. Päinvastoin. Monessa keskustelussa kaikkein suurimmaksi huoleksi nousivat nuoret: nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja tulevaisuudenuskon mureneminen. Myös eriarvoisuuden lisääntyminen, rasismin kasvu ja yhteiskunnan jatkuva vastakkainasettelu puhuttivat.

    Yksi kohtaaminen jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleeni:

    Teltalle tuli iäkkäämpi mies vaimonsa ja kahden pienen lapsenlapsensa kanssa. Vaimo ja lapset ottivat tarjoamani nallekarkit, kiittivät kauniisti ja siirtyivät hieman sivummalle. Siinä vaiheessa en edes ymmärtänyt heidän olevan samaa seuruetta.

    Mies jäi keskustelemaan kanssani ja haastamaan Vasemmistoliiton politiikkaa. Pidän tällaisista keskusteluista. Politiikassa ei ole mitään järkeä, jos keskustelemme vain niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi kanssamme samaa mieltä. Minusta keskusteluyhteyden säilyttäminen on erityisen tärkeää juuri silloin, kun näkemykset ovat kaukana toisistaan.

    Mies totesi, että Suomessa on vain kaksi puoluetta, jotka tekevät niin kuin sanovat: Vasemmistoliitto ja hänen itsensä kannattama puolue.

    Kysyin häneltä sitten yksinkertaiset kysymykset: Mitä hyvää sinä olet itse saanut äänesi vastineeksi? Miten sinun elämäsi on nykyisen hallituksen aikana parantunut?
    Vastaus oli: ei mitenkään.
    Silti luottamus omaan puolueeseen oli horjumaton.

    Maahanmuuttoa Suomeen ei hänen mielestään tarvittaisi lainkaan, koska tekoäly korvaisi tulevaisuudessa puuttuvan työvoiman. Kysyin, miten tekoäly esimerkiksi vaihtaa hänen vaippansa silloin, kun hän itse tarvitsee hoivaa. Robotit kuulemma hoitavat senkin.

    Jep, tämäpä selvä sitten.

    Keskustelun edetessä myös hyvin kielteiset ja rasistiset asenteet maahanmuuttajia kohtaan tulivat esiin. En kuvittele, että yhden markkinateltalla käydyn keskustelun aikana muutetaan vuosien tai vuosikymmenten aikana rakentuneita käsityksiä. Joskus voi silti saada ihmisen edes hetkeksi pysähtymään oman ajattelunsa ristiriitojen äärelle. Tässäkin keskustelussa niitä riitti.

    Varsinainen hämmennykseni tuli kuitenkin vasta keskustelun päätyttyä.

    Mies lähti teltalta ja käveli sen herttaisen iäkkäämmän naisen ja kahden polvenkorkuisen, nallekarkeista kauniisti kiittäneen lapsen luokse. He olivat hänen perhettään.

    Ja nämä kaksi pientä lasta olivat ulkonäöltään juuri sellaisia suomalaisia, joiden suomalaisuuden joku toinen samanlaisia puheita puhuva ihminen saattaisi kyseenalaistaa pelkän ihonvärin tai etnisten piirteiden perusteella.

    Siinä hetkessä koko keskustelu sai aivan toisenlaisen sävyn.

    Rasismi on helppoa niin kauan kuin sen kohde on kasvoton ”maahanmuuttaja”. Joku toinen. Joku kaukana. Joku, josta voi puhua ihmisryhmänä sen sijaan, että näkisi ihmisen. Mutta entä kun sillä ihmisellä on kasvot? Entä kun hän on se pieni lapsi, joka seisoo vieressäsi nallekarkkipussi kädessään?

    Ihonväristä, kasvonpiirteistä, nimestä tai vaatetuksesta ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata eikä sitä, kuuluuko hän tänne. Suomessa syntynyt Suomen kansalainen ei ole yhtään vähemmän suomalainen siksi, ettei hän satu näyttämään jonkun toisen mielikuvan mukaiselta suomalaiselta.

    Siksi puhe ”vääränlaisista” ihmisistä ja siitä, keiden pitäisi lähteä tästä maasta, ei jää koskaan vain puheeksi jostakin kasvottomasta joukosta. Se osuu oikeisiin ihmisiin. Työkavereihin, koulukavereihin, naapureihin, ystäviin — ja joskus omiin lapsenlapsiin.

    Pyydän sinua pysähtymään hetkeksi. Kun sanot, etteivät ”nuo ihmiset” kuulu Suomeen, katso ympärillesi. Saatat huomata puhuvasi samalla ihmisistä, joita rakastat kaikkein eniten.

    Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun suurimpia ongelmia juuri nyt onkin se, että ihmisistä on tullut liian helposti kategorioita: Maahanmuuttajia. Työttömiä. Köyhiä. Vammaisia. Muslimeja. Seksuaalivähemmistöjä. Meitä ja heitä. Meitä ja muita.

    Minä haluan tehdä politiikkaa, jossa näiden kategorioiden takana nähdään ihminen ja yksilö. Turvallisessa yhteiskunnassa kenenkään ei pitäisi joutua todistamaan oikeuttaan kuulua joukkoon ihonvärinsä, nimensä, syntyperänsä tai minkään muunkaan ominaisuutensa vuoksi.

    Suomi kuuluu meille kaikille. Myös niille pienille nallekarkkeja syöville suomalaisille, jotka eivät satu näyttämään jonkun toisen mielestä tarpeeksi suomalaisilta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #EiOleMuitaOnVainMeitä

  • Miten paskotaan julkinen terveydenhuolto?

    Julkisen sektorin romuttaminen on hyvin yksinkertaista oikeiston oppikirjan neuvoilla:

    1️⃣ Leikataan ja vähennetään resursseja, kiristetään taloutta ja vaaditaan jatkuvasti tekemään enemmän vähemmällä. Työntekijät venyvät, henkilöstöä ei ole riittävästi, palveluihin syntyy jonoja eikä ennaltaehkäisevään työhön jää tarpeeksi aikaa.

    2️⃣ Osoitetaan seurauksia ja sanotaan: katsokaa, julkinen ei toimi. Jonot ovat liian pitkiä. Hoitoon ei pääse. Hallinto on tehotonta. Verorahoille ei saada vastinetta. Kummasti keskustelusta unohtuu kysymys: mitä palvelulle tapahtui ennen kuin se lakkasi toimimasta kunnolla?

    3️⃣ Tarjotaan ratkaisuksi markkinoita. Kun ihmisten luottamus julkiseen palveluun on ensin horjutettu, yksityinen vaihtoehto voidaan esitellä tehokkaana pelastajana. Ja niin yhä suurempi osa yhteisistä verovaroistamme päätyy yrityksille, joiden tehtävä ei ole ainoastaan tuottaa palveluja vaan myös voittoa omistajilleen.

    Tämä näkyy nyt erityisen vahvasti sosiaali- ja terveyspalveluissa. Jos julkiselle terveydenhuollolle ei anneta riittäviä edellytyksiä hoitaa ihmisiä ajoissa, jonot kasvavat. Kun jonot kasvavat, ihmiset turhautuvat ihan aiheesta. Sen jälkeen onkin helppo sanoa, että tarvitaan lisää yksityisiä palveluntuottajia, palveluseteleitä ja muita markkinaehtoisia ratkaisuja.

    Ja jokaisessa vaiheessa voidaan väittää, että yksityistäminen on välttämätön vastaus julkisen järjestelmän ongelmiin.

    Ei julkinen palvelu ole mikään luonnonilmiö, joka joko sattuu toimimaan tai olemaan toimimatta. Sen toimintakyky riippuu siitä, millaiset resurssit ja edellytykset poliittisilla päätöksillä sille annamme.

    Tämä ei tarkoita sitä, etteikö julkisella sektorilla olisi tehottomuutta, huonoja rakenteita tai korjattavaa. Totta kai on. Niistä pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niitä pitää korjata.
    Mutta aivan eri asia on väittää, että ongelmien olemassaolo todistaisi yksityisen olevan lähtökohtaisesti julkista parempi.

    Yksityisiä palveluntuottajia tarvitaan myös tulevaisuudessa täydentämään julkisia palveluja. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, kumpi johtaa järjestelmää: ihmisten tarve vai markkinoiden tarve?

    Terveydenhuolto ei ole tavallinen markkina. Sairas ihminen ei ole kuluttaja, joka voi rauhassa vertailla tuotteita ja jättää ostamatta, jos hinta tai ehdot eivät miellytä. Siksi vahvaa julkista järjestelmää kannattaa puolustaa.

    Julkisen tehtävänä on hoitaa ihminen silloin, kun hän tarvitsee apua, ei silloin, kun hänen hoitamisensa tuottaa parhaiten.

    Jos ensin heikennämme julkista ja sitten käytämme sen heikentymistä perusteena julkisen edelleen kaventamiselle, olemme rakentaneet itseään toteuttavan ennusteen.
    Ja lopulta saatamme huomata menettäneemme jotakin, jonka uudelleen rakentaminen on paljon vaikeampaa ja kalliimpaa kuin sen puolustaminen olisi ollut.

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä