Johanna Jokinen

Kategoria: politiikka

  • Mietelmä vaaliteltalta

    Aurinkoinen lauantaipäivä 5.9.2026 kului mukavasti Keravan Sirkusmarkkinoilla Vasemmistoliiton teltalla ☀️

    Päivään mahtui valtavasti hyviä kohtaamisia ja keskusteluja. Erityisen ilahduttavaa oli se, kuinka moni pysähtyi ihan oma-aloitteisesti toivottamaan menestystä tuleviin eduskuntavaaleihin.

    Oma kokemukseni on, että kannustus vaalityöhön on nyt jotenkin poikkeuksellisen laajaa. Ihmiset hakeutuvat teltalle keskustelemaan aivan eri tavalla kuin aiempien vaalien alla. Ilmassa on selvästi muutoksen kaipuuta ja myös syvää tyytymättömyyttä Orpon ja Purran hallituksen politiikkaan.

    Eikä ihmisillä ollut huoli vain omasta pärjäämisestään. Päinvastoin. Monessa keskustelussa kaikkein suurimmaksi huoleksi nousivat nuoret: nuorten pahoinvointi, syrjäytyminen ja tulevaisuudenuskon mureneminen. Myös eriarvoisuuden lisääntyminen, rasismin kasvu ja yhteiskunnan jatkuva vastakkainasettelu puhuttivat.

    Yksi kohtaaminen jäi kuitenkin aivan erityisesti mieleeni:

    Teltalle tuli iäkkäämpi mies vaimonsa ja kahden pienen lapsenlapsensa kanssa. Vaimo ja lapset ottivat tarjoamani nallekarkit, kiittivät kauniisti ja siirtyivät hieman sivummalle. Siinä vaiheessa en edes ymmärtänyt heidän olevan samaa seuruetta.

    Mies jäi keskustelemaan kanssani ja haastamaan Vasemmistoliiton politiikkaa. Pidän tällaisista keskusteluista. Politiikassa ei ole mitään järkeä, jos keskustelemme vain niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi kanssamme samaa mieltä. Minusta keskusteluyhteyden säilyttäminen on erityisen tärkeää juuri silloin, kun näkemykset ovat kaukana toisistaan.

    Mies totesi, että Suomessa on vain kaksi puoluetta, jotka tekevät niin kuin sanovat: Vasemmistoliitto ja hänen itsensä kannattama puolue.

    Kysyin häneltä sitten yksinkertaiset kysymykset: Mitä hyvää sinä olet itse saanut äänesi vastineeksi? Miten sinun elämäsi on nykyisen hallituksen aikana parantunut?
    Vastaus oli: ei mitenkään.
    Silti luottamus omaan puolueeseen oli horjumaton.

    Maahanmuuttoa Suomeen ei hänen mielestään tarvittaisi lainkaan, koska tekoäly korvaisi tulevaisuudessa puuttuvan työvoiman. Kysyin, miten tekoäly esimerkiksi vaihtaa hänen vaippansa silloin, kun hän itse tarvitsee hoivaa. Robotit kuulemma hoitavat senkin.

    Jep, tämäpä selvä sitten.

    Keskustelun edetessä myös hyvin kielteiset ja rasistiset asenteet maahanmuuttajia kohtaan tulivat esiin. En kuvittele, että yhden markkinateltalla käydyn keskustelun aikana muutetaan vuosien tai vuosikymmenten aikana rakentuneita käsityksiä. Joskus voi silti saada ihmisen edes hetkeksi pysähtymään oman ajattelunsa ristiriitojen äärelle. Tässäkin keskustelussa niitä riitti.

    Varsinainen hämmennykseni tuli kuitenkin vasta keskustelun päätyttyä.

    Mies lähti teltalta ja käveli sen herttaisen iäkkäämmän naisen ja kahden polvenkorkuisen, nallekarkeista kauniisti kiittäneen lapsen luokse. He olivat hänen perhettään.

    Ja nämä kaksi pientä lasta olivat ulkonäöltään juuri sellaisia suomalaisia, joiden suomalaisuuden joku toinen samanlaisia puheita puhuva ihminen saattaisi kyseenalaistaa pelkän ihonvärin tai etnisten piirteiden perusteella.

    Siinä hetkessä koko keskustelu sai aivan toisenlaisen sävyn.

    Rasismi on helppoa niin kauan kuin sen kohde on kasvoton ”maahanmuuttaja”. Joku toinen. Joku kaukana. Joku, josta voi puhua ihmisryhmänä sen sijaan, että näkisi ihmisen. Mutta entä kun sillä ihmisellä on kasvot? Entä kun hän on se pieni lapsi, joka seisoo vieressäsi nallekarkkipussi kädessään?

    Ihonväristä, kasvonpiirteistä, nimestä tai vaatetuksesta ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata eikä sitä, kuuluuko hän tänne. Suomessa syntynyt Suomen kansalainen ei ole yhtään vähemmän suomalainen siksi, ettei hän satu näyttämään jonkun toisen mielikuvan mukaiselta suomalaiselta.

    Siksi puhe ”vääränlaisista” ihmisistä ja siitä, keiden pitäisi lähteä tästä maasta, ei jää koskaan vain puheeksi jostakin kasvottomasta joukosta. Se osuu oikeisiin ihmisiin. Työkavereihin, koulukavereihin, naapureihin, ystäviin — ja joskus omiin lapsenlapsiin.

    Pyydän sinua pysähtymään hetkeksi. Kun sanot, etteivät ”nuo ihmiset” kuulu Suomeen, katso ympärillesi. Saatat huomata puhuvasi samalla ihmisistä, joita rakastat kaikkein eniten.

    Ehkä yhteiskunnallisen keskustelun suurimpia ongelmia juuri nyt onkin se, että ihmisistä on tullut liian helposti kategorioita: Maahanmuuttajia. Työttömiä. Köyhiä. Vammaisia. Muslimeja. Seksuaalivähemmistöjä. Meitä ja heitä. Meitä ja muita.

    Minä haluan tehdä politiikkaa, jossa näiden kategorioiden takana nähdään ihminen ja yksilö. Turvallisessa yhteiskunnassa kenenkään ei pitäisi joutua todistamaan oikeuttaan kuulua joukkoon ihonvärinsä, nimensä, syntyperänsä tai minkään muunkaan ominaisuutensa vuoksi.

    Suomi kuuluu meille kaikille. Myös niille pienille nallekarkkeja syöville suomalaisille, jotka eivät satu näyttämään jonkun toisen mielestä tarpeeksi suomalaisilta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #EiOleMuitaOnVainMeitä

  • Miten paskotaan julkinen terveydenhuolto?

    Julkisen sektorin romuttaminen on hyvin yksinkertaista oikeiston oppikirjan neuvoilla:

    1️⃣ Leikataan ja vähennetään resursseja, kiristetään taloutta ja vaaditaan jatkuvasti tekemään enemmän vähemmällä. Työntekijät venyvät, henkilöstöä ei ole riittävästi, palveluihin syntyy jonoja eikä ennaltaehkäisevään työhön jää tarpeeksi aikaa.

    2️⃣ Osoitetaan seurauksia ja sanotaan: katsokaa, julkinen ei toimi. Jonot ovat liian pitkiä. Hoitoon ei pääse. Hallinto on tehotonta. Verorahoille ei saada vastinetta. Kummasti keskustelusta unohtuu kysymys: mitä palvelulle tapahtui ennen kuin se lakkasi toimimasta kunnolla?

    3️⃣ Tarjotaan ratkaisuksi markkinoita. Kun ihmisten luottamus julkiseen palveluun on ensin horjutettu, yksityinen vaihtoehto voidaan esitellä tehokkaana pelastajana. Ja niin yhä suurempi osa yhteisistä verovaroistamme päätyy yrityksille, joiden tehtävä ei ole ainoastaan tuottaa palveluja vaan myös voittoa omistajilleen.

    Tämä näkyy nyt erityisen vahvasti sosiaali- ja terveyspalveluissa. Jos julkiselle terveydenhuollolle ei anneta riittäviä edellytyksiä hoitaa ihmisiä ajoissa, jonot kasvavat. Kun jonot kasvavat, ihmiset turhautuvat ihan aiheesta. Sen jälkeen onkin helppo sanoa, että tarvitaan lisää yksityisiä palveluntuottajia, palveluseteleitä ja muita markkinaehtoisia ratkaisuja.

    Ja jokaisessa vaiheessa voidaan väittää, että yksityistäminen on välttämätön vastaus julkisen järjestelmän ongelmiin.

    Ei julkinen palvelu ole mikään luonnonilmiö, joka joko sattuu toimimaan tai olemaan toimimatta. Sen toimintakyky riippuu siitä, millaiset resurssit ja edellytykset poliittisilla päätöksillä sille annamme.

    Tämä ei tarkoita sitä, etteikö julkisella sektorilla olisi tehottomuutta, huonoja rakenteita tai korjattavaa. Totta kai on. Niistä pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niitä pitää korjata.
    Mutta aivan eri asia on väittää, että ongelmien olemassaolo todistaisi yksityisen olevan lähtökohtaisesti julkista parempi.

    Yksityisiä palveluntuottajia tarvitaan myös tulevaisuudessa täydentämään julkisia palveluja. Ratkaiseva kysymys on kuitenkin se, kumpi johtaa järjestelmää: ihmisten tarve vai markkinoiden tarve?

    Terveydenhuolto ei ole tavallinen markkina. Sairas ihminen ei ole kuluttaja, joka voi rauhassa vertailla tuotteita ja jättää ostamatta, jos hinta tai ehdot eivät miellytä. Siksi vahvaa julkista järjestelmää kannattaa puolustaa.

    Julkisen tehtävänä on hoitaa ihminen silloin, kun hän tarvitsee apua, ei silloin, kun hänen hoitamisensa tuottaa parhaiten.

    Jos ensin heikennämme julkista ja sitten käytämme sen heikentymistä perusteena julkisen edelleen kaventamiselle, olemme rakentaneet itseään toteuttavan ennusteen.
    Ja lopulta saatamme huomata menettäneemme jotakin, jonka uudelleen rakentaminen on paljon vaikeampaa ja kalliimpaa kuin sen puolustaminen olisi ollut.

    #JokisenEväät #Eduskuntaan2027 #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Kuka ottaa kopin, kun viimeinenkin turvaverkko leikataan?

    Järjestöleikkauksista puhutaan usein abstraktilla tasolla vain euroina ja valtiontalouden sopeuttamisena. Kuitenkin leikkausten seuraukset ovat meillä Hyvinkäällä kuten muuallakin hyvinkin konkreettisia ja lukuisten ihmisten arkeen vaikuttavia.

    Onnensillan toimintaa koordinoiva Hyvinkään Yhdistykset ry on joutunut varautumaan ensi vuoden leikkauksiin irtisanomalla porrastetusti koko henkilöstönsä. Jos rahoitusta ei saada tai se vähenee merkittävästi, kolmen työntekijän työsuhteet päättyvät helmikuun loppuun mennessä.

    Vaarassa on kaikille avoin ja maksuton kohtaamispaikka sekä tuki yli 60 paikalliselle yhdistykselle. Onnensilta tarjoaa tiloja, neuvontaa ja lähitukea, mahdollistaa ryhmä- ja vapaaehtoistoimintaa ja kokoaa yhdistyksiä yhteen. Pelkästään avoimen kohtaamispaikan toimintaan osallistui viime vuonna yli 3 500 hyvinkääläistä!

    Tässä näkyy hyvin koko järjestöleikkauksiin liittyvä ongelma. Järjestöistä puhutaan välillä kuin ne olisivat yhteiskunnassamme jotain ylimääräistä, mukavaa pikkupuuhastelua, jota voidaan rahoittaa hyvinä aikoina ja huonoina aikoina leikata. Asia pitäisi olla juuri päinvastoin! Kun ajat kovenevat, näitä paikkoja tarvitaan enemmän, ei vähemmän.

    Todellisuudessa järjestöt ovat vuosikymmenten ajan hoitaneet tehtäviä, joita julkinen sektori ei hoida ja joita se ei edes pystyisi hoitamaan. Järjestöt tarjoavat vertaistukea, kohtaamispaikkoja, kriisiapua, neuvontaa ja matalan kynnyksen tukea. Ne ehkäisevät yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ja tavoittavat ihmisiä, joita viranomaiset eivät aina tavoita.

    Suuren osan tästä työstä tekevät lisäksi vapaaehtoiset.Mitä ihmettä me siis oikein olemme tekemässä?Ensin leikataan sosiaaliturvasta. Sitten kiristetään julkisten palvelujen taloutta. Sitten nostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Ja nyt leikataan rajusti myös niiltä järjestöiltä, jotka ottavat kopin ihmisestä silloin, kun muut turvaverkot eivät kanna.

    Kuinka monta turvaverkon lankaa voidaan katkaista ennen kuin ihminen putoaa läpi? Ja kun hän putoaa, kuka ottaa kopin?Hyvinvointialueetko, joiden talous on jo valmiiksi äärimmäisen tiukalla? Kunnatko, jotka joutuvat itse etsimään säästöjä? Vai ajatellaanko todella, ettei tätä työtä enää tarvitse tehdä?

    Avun tarve kun ei katoa sillä, että avustus poistetaan. Yksinäinen ei lakkaa olemasta yksinäinen. Omaishoitaja ei lakkaa tarvitsemasta tukea. Pitkäaikaissairaan tai vammaisen tuen tarve ei katoa. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen tarvitsee edelleen paikan, johon voi mennä ilman lähetettä, diagnoosia tai ajanvarausta.

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu poistuu, ihminen tulee julkisten palvelujen piiriin myöhemmin, kun ongelmat ovat jo suurempia ja niiden ratkaiseminen kalliimpaa.

    Leikkauksesta saatava säästö näyttää hetken hyvältä excelissä. Yhteiskunnan kustannus ei silti katoa mihinkään. Nämä leikkaukset tulevat maksamaan moninkertaisesti tavoiteltuun säästöön nähden. Kärsimykset ovat taloudellisia, mutta ennen kaikkea inhimillisiä. Maksamme yhä 90-luvun laman laskua. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä tällaisia leikkauksia!

    Kun ennaltaehkäisevä ja matalan kynnyksen apu katoaa, ongelmat vaan kasvavat. Ihminen tulee vastaan myöhemmin päivystyksessä, erikoissairaanhoidossa, sosiaalipalveluissa, päihdepalveluissa, velkaneuvonnassa, vankilassa. Silloin auttaminen on vaikeampaa ja kalliimpaa.

    Kaikkea ei voi eikä pidäkään mitata euroissa. Mikä on yksinäiselle ihmiselle sen arvoista, että joku huomaa hänen puuttuvan? Mikä on uupuneelle omaishoitajalle sen arvoista, että joku ymmärtää? Mikä on kriisissä olevalle ihmiselle sen arvoista, ettei hän joudu selviytymään yksin?

    Mikä on ihmisarvon hinta?

    Järjestöillä on myös toinen tehtävä, josta puhutaan aivan liian vähän. Ne välittävät päätöksentekoon niiden ihmisten ääntä, joilla ei ole lobbareita, vaikutusvaltaisia verkostoja tai suoraa pääsyä vallanpitäjien puheille.

    Siksi olen erittäin huolissani myös pyrkimyksistä rajata järjestöjen yhteiskunnallista vaikuttamistyötä. Demokratiassa järjestöjen tehtävä ei voi olla vain hoitaa hiljaa niitä haavoja, joita poliittisilla päätöksillä syntyy. Niillä pitää olla myös oikeus kertoa, miksi niitä haavoja syntyy.

    Millainen yhteiskunta Suomi haluaa olla?

    Sellainenko, jossa ihminen kelpaa yhteiskunnalle niin kauan kuin hän pärjää itse? Vai sellainen, jossa ymmärretään, että kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla se, joka tarvitsee toisen ihmisen käden, vertaistukiryhmän, kohtaamispaikan tai järjestön tarjoaman avun?

    Hyvinkään Onnensillan tilanne osoittaa, ettei nyt enää puhuta teoreettisesta uhasta. Kun vuosikymmeniä rakennettua järjestötoimintaa ajetaan alas, sitä ei noin vain rakenneta uudelleen sitten, kun huomataan, kuinka paljon sen varassa olikaan.

    Hyvinvointia rakennetaan kohtaamispaikoissa, vertaistukiryhmissä ja vapaaehtoisten tekemässä työssä. Siellä rakennetaan myös yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja turvallisuutta. Ja juuri niitä meillä ei juuri nyt olisi varaa menettää.

    Me emme voi ensin leikata julkisista palveluista ja sosiaaliturvasta, sitten leikata järjestöiltä, jotka ottavat vastaan näistä verkoista putoavia ihmisiä, ja lopuksi ihmetellä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, pahoinvointia ja turvattomuutta.

    #JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä

  • Miksi tästä tuli uutinen?

    Miksi tästä tuli uutinen?

    Sosiaalinen media kuohuu taas yli laidan. Joku sanoi tai teki jotakin, väärässä paikassa, väärään aikaan, väärän ihmisen kanssa, väärillä sanoilla. Otsikot seuraavat toisiaan, mielipiteet kärjistyvät ja hetken näyttää siltä, että koko yhteiskunta horjuu. Yleensä ei horju. Kyse on useimmiten vain jostain melko vähäpätöisestä seikasta, josta on tehty kohu. Valitettavasti kohut vain lisäävät vastakkainasettelua, jota ei voi pitää hyvänä asiana.

    (lisää…)
  • Puhutaanko niin, että kaikki ymmärtävät?

    Puhutaanko niin, että kaikki ymmärtävät?

    Olen miettinyt viime aikoina kansantajuista politiikkaa – ja miksi politiikka tuntuu monista ihmisistä niin etäiseltä ja vaikeasti ymmärrettävältä. Olen itse ihan umpisurkea sivistyssanojen kanssa, enkä osaa niitä käyttää. Mieluummin käytän kieltä, jonka ymmärrän itse ja toivottavasti joku muukin ymmärtää. 

    (lisää…)