Lukusuositus: Valheiden sota – miten suurvallat muokkaavat todellisuutta

Mä olen äänikirjojen suurkuluttaja, kuuntelen äänikirjoja autoa ajaessa, kotitöitä tehdessä, neuloessa, vesijuostessa, lenkillä, eli ihan missä tahansa. Ja vaikka enimmäkseen tuleekin kuunneltua pohjoismaisia dekkareita, niin välipaloiksi kuuntelen myös asiapitoisempia tietokirjoja ja elämäkertoja. Pitäisi alkaa enemmänkin kirjoittelemaan luku-/kuuntelukokemuksista, koska nämä kyllä laajentaa omaa ajattelua ja näkökulmaa. Ja vaikka se oma mielipide ei muuttuisikaan, niin ehkä sitä kuitenkin sitten ymmärtää toisinajattelevia piirun verran paremmin.
Kuuntelin äskettäin Pasi Eronen Wattin ja Juha-Antero Puistolan kirjan ”Valheiden sota – Miten suurvallat muokkaavat todellisuutta”. Löysin tämän kirjan Kriminologisen kirjaston suosituksista ja sieltäpä taisi jo löytyä seuraavakin kirja kuunneltavaksi.
Tämä oli ehdottomasti niitä kirjoja, joiden jälkeen katsoo ympäröivää maailmaa vähän eri tavalla. Kirja käsittelee informaatiosodankäyntiä, disinformaatiota ja hybridivaikuttamista. Erityisen kiinnostavaa on se, ettei katse kohdistu vain Venäjään. Kirjassa tarkastellaan myös Kiinaa ja Yhdysvaltoja ja sitä, kuinka eri tavoin suurvallat pyrkivät vaikuttamaan siihen, miten ihmiset hahmottavat maailmaa.
Mulle itselleni ehkä tärkein oivallus tästä kirjasta oli se, että informaatiovaikuttamisessa ei ole kyse vain siitä, uskooko ihminen valheen vai ei. Paljon hienovaraisempaa vaikuttamista on se, mistä ylipäätään puhumme. Mitkä asiat nousevat jatkuvasti esiin? Mitkä jäävät näkymättömiin? Mitkä aiheet herättävät meissä vihaa, pelkoa tai epäluottamusta? Ja kuka hyötyy siitä, jos yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu jatkuvaksi vastakkainasetteluksi?
Sosiaalinen media tekeekin tästä erityisen kiinnostavaa. Emme kaikki enää edes näe samaa todellisuutta. Algoritmit rakentavat meille yksilöllisiä sisältövirtoja sen perusteella, mikä saa meidät pysähtymään, klikkaamaan, kommentoimaan ja jakamaan.Siksi informaatiovaikuttamisen onnistumiseksi ei välttämättä tarvitse saada ihmistä uskomaan johonkin tiettyyn väitteeseen. Joskus riittää, että saadaan ihmiset epäilemään kaikkea, suuttumaan toisilleen tai ajattelemaan, ettei mihinkään tietoon, mediaan, viranomaisiin tai demokraattisiin instituutioihin voi enää luottaa.
Tämä sai miettimään myös omaa toimintaani somessa. Kun vastaan provosoivaan väitteeseen, levitänkö samalla sitä eteenpäin? Olisiko fiksumpi vaan sivuuttaa se ilman reagointia, ettei oma kommentti anna sille yhtään enempää näkyvyyttä? Kun joku sisältö herättää minussa välittömästi voimakkaan tunnereaktion, osaanko pysähtyä pohtimaan, miksi juuri tämä sisältö tuli eteeni? Ja pitäisikö välillä nukkua yön yli, ennen kuin lyön kantaani lukkoon asiassa? Entä kuinka usein jaan somessa jotain siksi, että se vahvistaa jo valmiiksi omaa käsitystäni maailmasta?
Kriittinen medialukutaito ei tietenkään tarkoita sitä, ettei mihinkään pitäisi luottaa. Päinvastoin. Se tarkoittaa kykyä arvioida lähteitä, tarkistaa tietoa, tunnistaa omia ennakkokäsityksiä ja sietää myös sitä, ettei maailma aina ole niin yksinkertainen kuin somekeskustelu antaa ymmärtää.
Demokratian kannalta tämä on iso kysymys. Yhteiskunta tarvitsee erimielisyyttä ja kovaa poliittistakin keskustelua. Mutta demokratia toimii huonosti, jos ihmisillä ei ole enää edes jonkinlaista yhteistä käsitystä siitä, mikä on totta.