Suomessa ei ole korruptiota! (vai onko sittenkin?)
Suomessa on totuttu olemaan ylpeitä siitä, että olemme yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Eikä syyttä. Virkamiehelle ei tarvitse sujauttaa seteleitä saadakseen rakennusluvan, poliisia ei tarvitse lahjoa välttääkseen sakot eikä lääkärille tarvitse maksaa tiskin alta päästäkseen hoitoon.
Tässä piileekin yksi suomalaisen korruptiokeskustelun ongelmista. Jos korruptioksi mielletään vain lahjukset, rahakuoret ja suoranaiset rikokset, suuri osa vallan väärinkäytöstä jää kokonaan havaitsematta. Suomalainen korruptio voi olla hyvinkin verkostomaista, kuten esim. hyvä veli -järjestelmiä, kaksoisrooleja, epäselviä sidonnaisuuksia, sisäpiirejä, suosintaa ja päätöksentekoa, jossa samat ihmiset kohtaavat vuoroin poliitikkoina, yritysten edustajina, järjestöjen vaikuttajina ja julkisten varojen käytöstä päättävinä henkilöinä.
Oikeusministeriön vuonna 2026 julkaisema ensimmäinen kansallinen korruptiotilannekuva vahvistaa juuri tätä käsitystä. Suomessa lahjontaa suurempina ongelmina nähdään päätöksenteon avoimuuden puute, esteellisyys ja kaksoisroolit, suosinta sekä epäeettiset verkostot. Tästä päästääkin suomalaisen korruption ytimeen. Kaikki epäeettinen vallankäyttö ei ole laitonta, siksipä siihen on usein vaikea puuttuakaan.
Miten vallankäyttö muuttuu epäeettiseksi?
Vaikka kyseessä olisikin ”maan tapa”, niin siitä pitäisi pystyä puhumaan. Vääristyneet toimintatavat muotoutuvat vähitellen, eikä ole ehkä edes mahdollista osoittaa yhtä rikosta, yhtä syyllistä tai yhtä hetkeä, jolloin asiat lähtivät luisumaan rakenteelliseksi korruptioksi. Toimintatapoja saatetaan selitellä, että näin on meillä aina tehty, kaikkihan hänet tuntevat, tämä on aivan normaalia eikä tässä ainakaan mitään laitonta ole. Nämä ovat kuitenkin varsin pehmoisia selityksiä, eivätkä useinkaan kestä tarkempaa tarkastelua.
Jos päätöksentekijän ja päätöksestä hyötyvän tahon suhde on liian läheinen, ongelma ei katoa sillä, ettei rikoslain tunnusmerkistö täyty. Jos päätöksiä valmistellaan pienessä piirissä ennen kuin ne tulevat muodolliseen päätöksentekoon, avoimuuden vaatimus ei toteudu sillä, että lopullinen pöytäkirja julkaistaan verkossa.
Hyvä veli -verkoston ongelma ei ole se, että ihmiset tuntevat toisensa. Erityisesti paikallispolitiikassa on mahdotonta välttää sitä, että ihmiset tuntevat toisensa. Samat henkilöt kohtaavat politiikassa, järjestöissä, yrityksissä ja erilaisissa luottamustehtävissä. Siinä ei ole mitään väärää. Ongelma on se, kun verkosto muuttuukin valuutaksi. Kun joku pääsee mukaan, koska tuntee oikean ihmisen. Kun joku saa tietoa ennen muita. Kun yksi toimija pääsee kertomaan näkemyksensä päätöksentekijöille, mutta toinen ei edes tiedä keskustelua käytävän. Kun tehtäviä kierrätetään tuttujen kesken tai kun kriittistä kysymystä ei haluta esittää, koska pöydän toisella puolella istuu tuttu.
Ja jos samoilla ihmisillä on useita keskenään risteäviä rooleja, kysymys ei ole vain juridisesta esteellisyydestä. Kysymys on myös siitä, miltä vallankäyttö näyttää kansalaisen silmissä. Luottamus päätöksentekoon ei rakennu vain siitä, että toimitaan lain mukaan, sen täytyy myös näyttää reilulta.
Poliittisessa päätöksenteossa korruptioriskit liittyvät väistämättä rahaan, vaikutusvaltaan ja verkostoihin: kuka rahoittaa vaalikampanjoita, ketkä pääsevät tapaamaan päätöksentekijöitä, keiden näkemyksiä kuullaan lakeja valmisteltaessa, millaisia sidonnaisuuksia päättäjillä on. On myös tärkeä havainnoida, mihin tehtäviin poliitikot siirtyvät politiikan jälkeen ja toki myös se, mistä tehtävistä he tulevat politiikkaan.
Demokratiassa vaikuttaminen kuuluu tietysti asiaan. Yrityksillä, ammattiliitoilla, kansalaisjärjestöillä ja muilla yhteiskunnan toimijoilla pitää olla oikeus kertoa näkemyksensä päätöksentekijöille. Ongelma syntyy silloin, jos vaikutusvalta riippuu siitä, kenellä on parhaat henkilökohtaiset suhteet, eniten rahaa tai suorin pääsy vallan kabinetteihin. Silloin kaikilla ei enää ole samanlaista mahdollisuutta tulla kuulluksi.
Korruptio voi siis olla täysin laillista, siksi etenkään rakenteellista korruptiota ei voida tarkastella vain laillisuuden näkökulmasta. Pitää aidosti punnita, onko tämä avointa ja tasapuolista, kestäisikö toiminta päivänvalon. Voiko päätöstä perustella ihmiselle, jolla ei ole suhteita, rahaa tai pääsyä vallan sisäpiireihin? Jos vastaus edellisiin on ei, pitäisi todellakin olla huolissaan, vaikka rikoslaista ei sopivaa pykälää löytyisikään.
Rakenteellinen korruptio koskee niin valtakunnanpolitiikkaa kuin myös kunta- ja hyvinvointialuepolitiikkaakin. Niissä tehdään valtavasti päätöksiä julkisista hankinnoista, rakentamisesta, kiinteistöistä, kaavoituksesta, palvelujen järjestämisestä ja miljoonien eurojen sopimuksista. Pienemmillä paikkakunnilla ihmiset myös väistämättä tuntevat toisensa. Se ei itsessään ole korruptiota. mutta juuri siksi avoimuuden, esteellisyyden ja sidonnaisuuksien suhteen pitää olla erityisen tarkkana.
”Kaikkihan täällä tuntevat toisensa” ei saa ikinä muuttua perusteluksi sille, ettei sidonnaisuuksista tarvitse välittää, päinvastoin. Mitä pienemmät piirit, sitä tärkeämpiä ovat avoimet rakenteet. Avoimuus suojaa rehellistä päättäjää ja päätöksentekijää eikä korruptiontorjuntaa pitäisi nähdä poliitikkoihin tai virkamiehiin kohdistuvana epäluottamuslauseena.
Avoimuus suojaa demokratiaa ja päätöksentekoa
Selkeät esteellisyyssäännöt, avoimet sidonnaisuudet, läpinäkyvä vaalirahoitus, julkisten hankintojen valvonta, lobbaamisen avoimuus ja mahdollisuus ilmoittaa väärinkäytösepäilyistä ovat keinoja varmistaa, ettei päätöksenteon rehellisyys jää pelkästään yksittäisten ihmisten hyvän tahdon varaan. Hyvä järjestelmä ei perustu siihen, että vallankäyttäjien oletetaan aina olevan hyviä ihmisiä. Hyvä järjestelmä rakennetaan niin, ettei valtaa ole helppo käyttää väärin.
Korruptioriskien tunnistamiseen voisi soveltaa hyvin yksinkertaista testiä: jos kaikki asiaan liittyvät sidonnaisuudet, tapaamiset, keskustelut ja vaikuttamisyritykset julkaistaisiin huomenna etusivulla, pystyisinkö edelleen puolustamaan toimintaani? Jos vastaus on kyllä, ollaan todennäköisesti melko turvallisilla vesillä. Jos ensimmäinen reaktio on, että ”tätä ei ehkä kannata kertoa”, hälytyskellojen pitäisi soida.
Vallankäytön eettisyyden rimaa ei pitäisi asettaa siihen, pystyykö joku myöhemmin osoittamaan tapahtuneen rikoksen. Riman pitää olla korkeammalla ja julkisen vallan pitää kestää päivänvalo. Korruption torjumisessa pitäisi puhua rikosten lisäksi paljon enemmän riskienhallinnasta ja vallankäytön etiikasta.
Rakenteellisessa korruptiossa kaikkein vakavin seuraus on luottamuksen rapautuminen. Jos ihmisille syntyy käsitys, että oikeilla suhteilla saa enemmän vaikutusvaltaa kuin hyvillä perusteluilla, demokratian uskottavuus kärsii. Rehellisyys pitää voida todentaa myös ulkopuolelta.
Suomi on kansainvälisesti tarkasteltuna edelleen korkean luottamuksen ja vähäisen korruption yhteiskunta. Siitä kannattaa olla ylpeä, mutta siitä ei pidä tulla tekosyy olla katsomatta kriittisesti omia rakenteitamme.
Ehkä vaarallisinta korruptiontorjunnassa onkin väittää, ettei meillä sellaista Suomessa ole. Kyllä meillä on. Se ei vaan näytä siltä, miltä me luulemme sen näyttävän.
