Hallitus leikkaa ennaltaehkäisevistä sosiaalipalveluista ja perustelee sosiaalihuoltolain muutoksia säästöillä. Todellisuudessa kyse on laskun siirtämisestä tulevaisuuteen, vieläpä korkojen kanssa.
Jos ennaltaehkäiseviä palveluja heikennetään, siirtyy lasku tulevaisuuteen.
Talentian tuoreen arvion mukaan lakiesitys sisältää edelleen vakavia ongelmia. Kun varhaisen tuen palveluja karsitaan, omatyöntekijän roolia heikennetään ja palveluihin pääsy vaikeutuu, seurauksena ei ole ongelmien katoaminen. Talentia varoittaa, ettei sosiaalihuoltolain uudistus korjaa nykyisiä ongelmia. Päinvastoin: se uhkaa lisätä kustannuksia ja heikentää ihmisten mahdollisuuksia saada tarvitsemaansa tukea ajoissa.
Kun ihmiset eivät saa apua ajoissa, ongelmat eivät katoa, vaan ne pahenevat. Silloin tarvitaan enemmän lastensuojelua, enemmän lastensuojelua, kriisipalveluja, erikoissairaanhoitoa ja enemmän korjaavia palveluita – nämä kaikki ovat niitä kalleimpia ja raskaimpia palveluja sekä inhimillisesti että taloudellisesti.
Tämä on juuri se virhe, jota suomalaisessa politiikassa tehdään liian usein: leikataan siitä, mikä ehkäisee ongelmia, ja maksetaan myöhemmin moninkertainen lasku niiden korjaamisesta..
Tämä hallitus näyttää mittaavan onnistumistaan sillä, paljonko budjetista saadaan tänään leikattua. Minä mittaisin sitä sillä, kuinka paljon inhimillistä kärsimystä ja tulevia kustannuksia onnistutaan ehkäisemään.
Hyvinvointivaltio on yhteiskunnan turvaverkko ja samalla yksi parhaista investoinneista turvallisuuteen, terveyteen ja kestävään talouteen.
Hyvinvointi luo turvallisuutta. Myös julkisessa taloudessa.
Jos tavoitteena todella on hillitä julkisia menoja, kaikkein huonoin paikka säästää on ennaltaehkäisy.
Hallitus puhuu työperäisestä maahanmuutosta ratkaisuna työvoimapulaan. Mutta mitä tapahtuu, kun sama hallitus samaan aikaan heikentää työntekijöiden asemaa ja tekee työelämästä entistä epävarmempaa?
Rakennusalalla on jo nyt vakava ongelma työperäisessä hyväksikäytössä. Alipalkkausta, pitkiä alihankintaketjuja ja jopa ihmiskauppaan rinnastettavaa hyväksikäyttöä paljastuu vuodesta toiseen. Silti hallitus näyttää uskovan, että ongelma ratkeaa yksinkertaisesti lisäämällä halvemman työvoiman saatavuutta.
Samaan aikaan yleistyvät vuokratyö, pakkokevytyrittäjyys ja muut epätyypilliset työsuhteet. Riski siirtyy työntekijälle, mutta voitot jäävät muualle. Tämä on työelämän turvaverkkojen purkamista.
Suomi tarvitsee kansainvälisiä osaajia. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta tarvitsemme ennen kaikkea reilut työmarkkinat.
Jos työntekijöiden oikeuksista tingitään, valvonta ei pysy mukana ja työehtoja kierretään, seurauksena eivät ole vain alipalkatut ulkomaiset työntekijät. Se painaa alas koko suomalaisen työelämän pelisääntöjä, palkkatasoa ja työehtoja.
Työelämää ei rakenneta halpatyövoiman varaan. Se rakennetaan oikeudenmukaisuudelle, yhdenvertaisille pelisäännöille ja tehokkaalle valvonnalle. Sitä kutsutaan reiluksi kilpailuksi.
Kun työehdoista tehdään joustavia, pitäisi muidenkin joustaa kuin vain työntekijän.
kirjoitus julkaistu somessa 4.7.2026
https://yle.fi/a/74-20234304
Kallein rangaistus ei muuta mitään
Sakkorangaistukset ja muut seuraamukset rikoksista nousevat usein julkiseen keskusteluun: ovatko seuraamukset riittävän ankaria ja toteutuuko oikeudenmukaisuus, jos sakkoja jää maksamatta.
Oikeusvaltiossa rikoksilla kuuluu olla seurauksia. Seuraamusjärjestelmän uskottavuus on osa turvallista yhteiskuntaa. Keskustelusta puuttuu usein yksi tärkeä kysymys: kuinka vaikuttavia rangaistukset ovat?
Tein vuosia sitten tutkielman sakkovangeista ja sakon muuntorangaistuksista. Työssäni rikosseuraamusalalla olen saanut seurata samaa ilmiötä käytännössä. Maksamattomat sakot eivät kasaudu sattumanvaraisesti. Ne kohdistuvat usein ihmisille, joiden elämässä ongelmat ovat jo kasautuneet: päihderiippuvuutta, mielenterveyden häiriöitä, velkaantumista, asunnottomuutta ja pitkäaikaista syrjäytymistä.
Tämä ei tietenkään poista rikoksentekijän vastuuta. Jokaisen on vastattava teoistaan elämäntilanteesta huolimatta. Vastuun rinnalla meidän on uskallettava arvioida myös järjestelmää. Saavuttaako se tavoitteen, jota varten se on rakennettu?
Rangaistuksen tarkoitus ei ole vain osoittaa, että teko oli väärä. Tarkoitus on myös ehkäistä uusia rikoksia. Jos sama ihminen saa vuodesta toiseen uusia sakkoja, jotka jäävät maksamatta ja johtavat uusiin seuraamuksiin, on perusteltua kysyä, onko järjestelmä onnistunut vaikuttamaan hänen toimintaansa.
Liian usein keskustelu rajautuu vastakkainasetteluun. Toiset vaativat kovempia rangaistuksia, toiset enemmän sosiaalipalveluja. Minusta toimiva oikeusvaltio tarvitsee molempia.Ilman vaikuttavia seuraamuksia oikeusjärjestelmä menettää uskottavuuttaan. Ilman toimivia päihde- ja mielenterveyspalveluja, velkaneuvontaa, asumisen tukea ja kuntoutusta moni rikoskierre jatkuu riippumatta siitä, kuinka monta sakkoa kirjoitetaan tai kuinka monta kertaa ihminen suljetaan vankilaan.
Kyse on myös julkisen talouden kestävyydestä ja kuluista. On järkevää tarkastella koko oikeudenhoidon prosessia vaikuttavuuden näkökulmasta. Poliisin työ, esitutkinta, syyteharkinta, tuomioistuinkäsittelyt, ulosotto, vankeus ja uusintarikollisuus muodostavat pitkän ja kalliin ketjun. Jos ihminen palaa järjestelmään yhä uudelleen ilman, että rikoskierre katkeaa, kyse ei ole vain inhimillisestä epäonnistumisesta vaan myös tehottomasta julkisten varojen käytöstä.
Yhteiskunnan kallein rangaistus ei olekaan se ankarin rangaistus. Kallein rangaistus on sellainen, joka ei muuta mitään.
Rikosseuraamusjärjestelmää pitäisikin arvioida sen vaikuttavuuden perusteella. Kuinka hyvin se vähentää uusintarikollisuutta? Kuinka hyvin se lisää turvallisuutta? Kuinka moni onnistuu palaamaan rikoksettomaan elämään?
Vaikuttava seuraamusjärjestelmä on sellainen, joka vähentää rikoksia, käyttää verovaroja viisaasti ja tekee yhteiskunnasta turvallisemman meille kaikille. Ei ole kyse niinkään siitä, kuinka ankaria rangaistukset ovat, vaan siitä, kuinka hyvin ne toimivat.
Kirjoitus julkaistu Keski-Uusimaassa 2.7.2026 ja Aamupostissa 3.7.2026.
Julkisessa keskustelussa on jälleen väläytelty sunnuntailisien poistamista. Perusteluna on oikeiston vanhat mantrat: työn teettäminen halpenisi, yritykset työllistäisivät enemmän ja talous kasvaisi.
Kauppa on auki sunnuntaina, hoitaja on töissä jouluna, vartija valvoo turvallisuutta viikonloppuyönä ja ravintolatyöntekijä palvelee asiakkaita muiden viettäessä vapaa-aikaa. Heidän työnsä mahdollistaa sen, että yhteiskunta toimii myös silloin, kun valtaosa ihmisistä on vapaalla. Yhteiskunta tarvitsee ympärivuorokautisesti ihmisiä töihin, eikä heidän työnsä arvo vähene siksi, että se tehdään viikonloppuna.
Sunnuntailisä ei ole etuoikeus. Se on korvaus siitä, että työntekijä luopuu omasta vapaa-ajastaan. Korvaus siitä, että vain joka kolmas viikonloppu on vapaa. Korvaus siitä, ettei vanhempi ole kotona perheensä kanssa. Korvaus siitä, että syntymäpäivät, juhlat, harrastukset ja yhteinen aika läheisten kanssa jäävät usein väliin työn vuoksi. Korvaus siitä, että työntekijän elämä joutuu jatkuvasti joustamaan yhteiskunnan tarpeiden mukaan.
On helppo puhua työvoimakustannuksista numeroina excelissä. Vaikeampaa tuntuu olevan katsoa asiaa työntekijän näkökulmasta. Monelle vuorotyötä tekevälle sunnuntailisät muodostavat merkittävän osan toimeentulosta. Niiden poistaminen ei olisi uudistus tai kannustin. Se olisi monelle työntekijälle suora palkanalennus.
Suomalainen työmarkkinamalli on rakentunut ajatukselle, että epämukavasta työajasta maksetaan enemmän. Tämä on ollut sekä oikeudenmukaista että käytännöllistä. Jos sunnuntai, yö tai pyhäpäivä olisivat työnantajalle yhtä halpoja kuin tavallinen arkipäivä, miksi työntekijän pitäisi kantaa yksin niiden aiheuttama haitta?
Jos yhteiskunta tarvitsee työntekijöitä sunnuntaisin, työntekijöiden ajalla on silloin myös oltava arvo.
Hyvinvointi- ja turvallisuussuunnitelma on yksi tämän valtuustokauden tärkeimmistä strategisista asiakirjoista. Se muistuttaa meitä yhdestä keskeisestä asiasta: hyvinvointi ja turvallisuus eivät ole erillisiä asioita, vaan ne rakentuvat yhdessä: Hyvinvointi luo turvallisuutta.
Suunnitelmassa tunnistetaan hyvin ne tekijät, joilla kaupunki voi omilla toimillaan vaikuttaa asukkaiden arkeen. Hyvinkääläisten arjen turvallisuus ei rakennu pelkästään rikosten ja onnettomuuksien ehkäisystä. Liikunta, kulttuuri, koulutus, osallisuus, työllisyys, yhteisöllisyys sekä viihtyisä ja turvallinen elinympäristö eivät ole vain palveluita, vaan ne ovat myös tehokasta ennaltaehkäisevää turvallisuustyötä. Näihin asioihin juuri me valtuutetutkin pystymme vaikuttamaan päätöksillämme.
Erityisen tärkeänä pidän sitä, että suunnitelmassa nostetaan esiin lasten ja nuorten hyvinvointi. Tilannekuva osoittaa, että meillä on paljon vahvuuksia, mutta samalla esimerkiksi nuorten ahdistuneisuus, yksinäisyys, päihteiden käyttö ja syrjäytymisriskit vaativat jatkuvaa huomiota. Nämä eivät ole vain yksittäisten lasten, nuorten tai perheiden ongelmia, ne vaikuttavat ihan koko yhteisön hyvinvointiin ja turvallisuuteen.
On myös tärkeää, että suunnitelmassa turvallisuus ymmärretään luottamuksena ja kuulumisen kokemuksena. Turvallinen kaupunki on sellainen, jossa ihmiset kokevat olevansa osa yhteisöä, tulevansa kuulluksi ja voivansa käyttää palveluita yhdenvertaisesti. Kaupunki, viranomaiset, järjestöt, yritykset ja asukkaat rakentavat tätä turvallisuutta yhdessä.
Suunnitelmia voidaan toki tehdä ja jättää ne jonnekin hyllyn perälle pölyttymään. Tämän suunnitelman tavoitteiden toivon aidosti näkyvän myös päätöksenteossamme. Kun tulevina vuosina keskustelemme taloudesta, palveluverkosta, liikuntapaikoista, nuorisotyöstä, kulttuurista tai kaupunkiympäristöstä, meidän on muistettava, että samalla me päätämme hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Nämä ovat arvovalintoja siitä, millaista Hyvinkäätä me rakennamme. Hyvinvointi luo turvallisuutta.
#JokisenEväät #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #KaikilleEiHarvoilleHyvinkään Vasemmisto Uudenmaan Vasemmistoliitto Vasemmistoliitto
Kuka kantaa vastuun työntekijästä?
Suomalaisen työelämän vahvuus on pitkään ollut luottamus. Luottamus siihen, että työstä maksetaan palkka. Luottamus siihen, että pelisäännöt ovat selvät. Luottamus siihen, että vaikeinakaan aikoina työntekijä ei jää yksin.
Orpon ja Purran hallituskaudella tätä luottamusta on kuitenkin koeteltu ja horjutettu. Työelämän turvaverkkoja on heikennetty, työntekijöiden neuvotteluasemaa kavennettu ja työmarkkinoiden pelisääntöjä. Työntekijän arki on entistä epävarmempaa.
Samalla meille edelleen väitetään, että joustoa tarvitaan vielä lisää. Pitäisi tehdä enemmän, vaatia vähemmän ja tyytyä siihen, että kilpailukyvyn nimissä oikeuksia voidaan kaventaa. Missä kulkee työnantajapuolen vastuu?
Viime päivinä keskustelua on herättänyt EK:n kannanotto työnantajien palkanmaksuvelvollisuudesta poikkeustilanteissa. Kannanotto herättää laajemman kysymyksen siitä, kuka työmarkkinoilla kantaa vastuuta työntekijän toimeentulosta silloin, kun yhteiskunta kohtaa häiriöitä tai kriisejä. Työntekijä ei voi vaikuttaa sähkökatkoon, kyberhyökkäykseen, ilmatilan sulkemiseen tai muuhun yhteiskunnalliseen häiriötilanteeseen.
Turvallisuudesta puhutaan nykyään paljon. Usein sillä tarkoitetaan maanpuolustusta, poliisia, vankeinhoitoa tai rajaturvallisuutta. Ne ovat toki ehdottoman tärkeitä ja tarpeellisia. Mutta turvallisuus on myös sitä, että ihminen voi luottaa saavansa toimeentulonsa eikä joudu kriisin ensimmäiseksi maksajaksi.
Työelämän vakaus ei voi perustua yksipuolisesti työntekijöiden joustoihin. Se syntyy siitä, että vastuuta jaetaan. Jos työntekijältä odotetaan sitoutumista, osaamista ja joustavuutta, on kohtuullista odottaa myös työnantajilta vastuunkantoa.
Suomi tarvitsee kilpailukykyä. Mutta se tarvitsee myös luottamusta. Ja luottamus syntyy vain silloin, kun työelämän pelisäännöt koetaan oikeudenmukaisiksi molemmille osapuolille.
Työntekijän sanotaan olevan yrityksen tärkein voimavara. Sen pitäisi näkyä myös silloin, kun olosuhteet muuttuvat vaikeiksi.
Hyvinvointi luo turvallisuutta. Kaikille, ei harvoille.
Viikonloppuna juhlitaan taas kouluvuoden päättymistä, ammattiin valmistuvia ja ylioppilastutkinnon suorittaneita. Lämpimät onnittelut ihan jokaiselle, oli todistus hyvä tai huono tai vaikka sitä ei nyt tullut lainkaan. Olette jokainen päässeet elämässä juuri tähän pisteeseen. Elämä itsessään on jo saavutus.
Peruskoulun päättötodistus vuonna 1990 oli peruskouluajan huonoin, tähän oli montakin eri syytä, kun elämä ei tuolloin aina hymyillyt. Peruskoulun jälkeen pidin pari välivuotta tehden töitä grillimyyjänä ja parikin eri koulua keskeyttäen.
Äitini kuolema keväällä 1992 ei varsinaisesti elämäntilanteen sekavuutta juurikaan helpottanut. Onneksi minulla oli lähellä ihmisiä, joiden ansiosta elämä jatkui surusta huolimatta. Isälleni kuuluu ehdottomasti suurin kiitos, että selvisimme perheenä tuosta kaikesta lopulta hyvin.
Tuohon aikaan Suomi eli vaikeaa aikaa muutenkin, työttömyys oli korkeimmillaan, moni oli päätynyt velkavankeuteen ja lopullisempiinkin ratkaisuihin.
Olen joskus miettinyt, että on ollut ihan helvetin hyvää tuuria, että olen nyt tässä missä olen. Kaukana ei ollut täysin erilainenkin elämänpolku, joka ei välttämättä olisi näin pitkäänkään jatkunut.
Valmistuin vihdoin vuonna 1994 Riihimäen ammattikoulusta koneenpiirtäjäksi luokkani parhaana ja sain asetehtaan stipendinkin. Juhlia en järjestänyt, eikä todistusta lähipiirissä moni edes kysellyt. Olin ylpeä ennen kaikkea siitä, että minulla oli nyt ammatti, ei niinkään ne arvosanat. Olin tietysti hemmetin ylpeä myös hyvästä todistuksesta, olin vihdoin taas löytänyt koulusta ja opiskelusta sen ilon, mitä sen pitäisi kaikille ollakin.
Uuden oppiminen on ainakin itselleni aina mahtava tunne, kun yrittää, erehtyy, kokeilee uudestaan lukuisiakin kertoja ja vihdoin onnistuu. Tämä fiilis tulee muuallakin kun koulunpenkillä. Se fiilis, kun nelikymppisenä vihdoin opin neulomaan ja sain ensimmäiset villasukat valmiiksi. Se fiilis oli mieletön, minä osasin!
Ammattikoulun todistusta toki sittemmin tarkastelivat monet työnantajat työhaastatteluissa. Todistuksen arvosana-asteikko oli 1-5. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota niihin vitosiin, joiden ansiosta olin stipenditkin saanut. Kaikki kysyivät hetken todistusta katsottuaan, että mikäs tämä kakkonen täällä on. Ne viisitoista vitosta eivät herättäneet kysymyksiä eikä muutakaan näkyvää reaktiota, vain se samperin aineliitostekniikan kakkonen. En tarkkaan muista mitä kysyjille vastasin, mutta kysymys kyllä lannisti. Ei kukaan heistä varmaan halunnut nujertaa, mutta muistan edelleen oman fiilikseni. Olin valmistunut vihdoin ammattiin ja elämä alkoi vihdoin näyttämään myös niitä parempia puoliaan kaiken paskan jälkeen. Ja te saakelin urpot tartutte johonkin arvosanoihin!
En siis oppinut ikinä kunnolla hitsaamaan, puikko toisensa jälkeen jäi rautaan kuin siilin piikit, enkä tainnut olla opettajan suosikki muutenkaan. Sen sijaan teknisistä piirustuksista tuli luettavia, sorvin ääressä metalli muotoutui halutulla tavalla ja peltilevyistä taiteltiin näppärästi savustuslaatikoita. Hassua muuten, muistan vieläkin, miltä ammattikoulun metallihallissa tuoksui. Mutta vieläkin kaivelee se perkeleen kakkonen siellä todistuksessa.
Meni kauan, että osasin olla aidosti iloinen tuollaisesta arvosanasta, tähtäsin jatko-opinnoissa aina siihen vitoseen ja petyin saatuani nelosen. Vuonna 2012 kun suoritin ensimmäisen yliopistokurssin tentin, ja sain siitä kakkosen, huudahdin Jes! Ja olin oikeasti tyytyväinen siitä arvosanasta, yritysoikeus ei uponnut kaaliin täydellisesti, mutta tentti meni läpi! Ja se fiilis, kun tajusin, että olin todellakin vihdoin tyytyväinen kakkoseen. Sen jälkeen taistelin kyllä oikeusteorian ja -historian tentin kanssa lukuisia kertoja, että sain edes ykkösen, mutta lopulta sekin kurssi meni läpi.
Pidin maanantaina kaupunginvaltuuston kokouksessa puheenvuoron hyvinvointikertomuksesta. Nostin puheessa esiin sen, että joka viides hyvinkääläinen 18-24-vuotias on syrjäytymisriskissä. Miettikää, JOKA VIIDES! Minäkin olin NEET-nuori, työttömänä ja vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa (NEET = Not in Employment, Education or Training, 15-24-vuotias, joka ei opiskele, työskentele tai ole varusmiespalveluksessa). Elämäni oli lähellä päätyä ihan toisille raiteille tai jopa raiteille. Jollain ihmeen keinolla ja läheisten tuella pääsin kuitenkin ammattikoulusta läpi ja vähitellen elämään muutenkin kiinni.
Olkaa siis tulevana(kin) viikonloppuna koulunsa päättävien juhlissa ja nuorten elämässä ylipäätään iloisia siitä, että juuri tämä nuori on elämässä juuri tässä pisteessä. Oli se todistus sitten mitä tahansa tai vaikka sitä ei olisi ollenkaan.
Kirjoitus julkaistu somessa 29.5.2025
Puheenvuoro ehkäisevästä päihde- ja riippuvuustyöstä
28.5.2026 Keski-Uudenmaan hyvinvointialueen aluevaltuuston kokouksessa pitämäni Keusote Vasemmiston ryhmäpuheenvuoro ehkäisevän päihde- ja riippuvuustyön suunnitelmasta:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut ja muut kokousta seuraavat!
Pidän tätä ehkäisevän päihde- ja riippuvuustyön suunnitelmaa tärkeänä ja hyvin ajankohtaisena. Tässä on jo muiden suunnitelmien käsittelyssä kuultu, kuinka kaikki liittyy kaikkeen, eikä myöskään päihde- ja riippuvuustyötä voida käsitellä muista asioista irrallaan.
Erityisen tärkeää on, että päihdehaittoja tarkastellaan osana turvallisuutta, hyvinvointia, mielenterveyttä ja osallisuutta.
Suunnitelmassa tunnistetaan myös ajankohtaisia ilmiöitä, kuten nuorten nikotiinipussien käytön ja rahapelaamisen kasvu, ikääntyneiden humalahakuinen juominen sekä yksinäisyyden merkitys.
Jäin pohtimaan sitä, miten huolehdimme niistä ihmisistä, joilla riippuvuus on jo muodostunut vakavaksi ongelmaksi. Kentältä on tullut viestejä siitä, että hoitoon pääsy voi olla vaikeutunut eikä kuntoutukseen aina pääse suoraan katkolta jatkamaan hoitoa. Jos hoitoketju katkeaa, menetämme helposti juuri sen hetken, jolloin ihminen on valmis ottamaan apua vastaan. Tämä on myös kustannuskysymys: lyhyet hoitojaksot, jotka eivät johda kuntoutumiseen, voivat lopulta tulla kalliimmiksi kuin toimiva hoitoketju.
Päihdehaitat kun eivät kosketa vain käyttäjää itseään. Esimerkiksi vanhemman päihdeongelma koskettaa aina myös koko perhettä, eikä se voi olla näkymättä lasten arjessa. Päihdehaitat voivat näkyä myös esimerkiksi lähisuhdeväkivaltana ja muuna hyvin monimuotoisena rikollisuutena, asunnottomuutena ja turvattomuutena. Siksi ehkäisevä päihde- ja riippuvuustyö on ennen kaikkea turvallisuustyötä. Tästä hyvä esimerkki on myös jo täällä aiemminkin esiin nostettu Ponnari-hanke, joka vastaa konkreettisesti nuorten huumekuolemien vähentämisen tavoitteeseen.
Suunnitelman toimeenpanossa on tärkeää seurata paitsi ehkäisevän työn toimenpiteitä myös sitä, kuinka hyvin ihmiset pääsevät tarvitsemiinsa palveluihin ja kuinka toimivia heidän hoitopolkunsa ovat.Suunnitelmassa tunnistetaan myös yksinäisyyden vähentäminen osana ehkäisevää päihde- ja riippuvuustyötä. Riippuvuuksien taustalla ei useinkaan ole vain päihde, vaan myös yksinäisyys, osattomuus ja kokemus siitä, ettei kuulu mihinkään. Siksi ehkäisevä työ on myös yhteisöllisyyden rakentamista.
Parhaimmillaan ehkäisevä työ vähentää inhimillistä kärsimystä ja vahvistaa turvallisuutta koko alueellamme.
Vasemmistoliiton valtuustoryhmä kiittää kaikkia ehkäisevän päihde- ja riippuvuustyön suunnitelman valmisteluun osallistuneita ja olemme valmiit suunnitelman myös hyväksymään. Suunnitelma on selkeä ja konkreettinen.
#JokisenEväät#AatteleppaOmalleKohalles #KukaTahansaMeistä #HyvinvointiLuoTurvallisuutta #SiksiVasemmistoHyvinkään Vasemmisto Uudenmaan Vasemmistoliitto Vasemmistoliitto
Velkaantuminen ei loppunutkaan leikaten
Julkisessa keskustelussa toistuu väite, että veroja voidaan korottaa, koska se romuttaisi talouden. Missä näin on oikeasti tapahtunut?Tiedämme, mitä on jo kokeiltu. Jos leikkaaminen toimisi, velkaantuminen olisi jo pysähtynyt. Julkisia menoja on leikattu, palveluita karsittu ja investointeja lykätty. Silti velkaantuminen ei ole pysähtynyt. Miksi siis jatkaa samaa linjaa?
Leikkausten ongelma on, että ne leikkaavat myös tulevaisuutta. Palvelujen heikentyessä ongelmat kasaantuvat ja palaavat usein kalliimpina. Rakenteita voidaan purkaa nopeasti, mutta niiden korjaaminen on hidasta ja kallista.
Tästä on Suomessakin jo kokemusta, kun 90-luvun laman jälkeen tehtiin säästöjä, jotka kohdistuivat muun muassa sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä koulutukseen.
Vaikutukset näkyvät edelleen: eriarvoisuus kasvoi, mielenterveysongelmat lisääntyivät ja palveluvelkaa maksetaan yhä. Säästöt eivät silloinkaan poistaneet ongelmia, ne vaan siirsivät niitä eteenpäin korkojen kera.
Veroista puhutaan usein pelkkänä rasitteena, vaikka ne ovat myös investointi yhteiskuntaan. Toimivat palvelut, koulutus ja terveydenhuolto mahdollistavat työnteon, yritystoiminnan ja talouskasvun.
Kansainväliset arviot tukevat tätä näkemystä: esim. IMF on todennut, että hyvin kohdennetut julkiset investoinnit voivat vahvistaa talouskasvua ja parantaa julkisen talouden kestävyyttä erityisesti heikossa suhdannetilanteessa.Siksi olisi perusteltua arvioida myös veropohjan maltillista vahvistamista osana ratkaisua. Jos linja osoittautuu vääräksi, sitä voidaan korjata. Sen sijaan rapautuneiden palveluiden korjaaminen vie aikaa ja maksaa enemmän kuin säästöt.
Lopulta kyse on luottamuksesta. Ihmiset kyllä hyväksyvät verotuksen, kun vastineeksi saa aidosti toimivia palveluita ja turvaa arkeen.
Hyvinvointi on talouspolitiikkaa, ei sen vastakohta. Hyvinvointi ei ole talouskasvun este. Hyvinvointi luo turvallisuutta – myös talouteen.
Opintojen rahoitus on nykyisellään retuperällä. Opintoraha ja asumislisä eivät välttämättä riitä edes pakollisiin asumiskuluihin, puhumattakaan koulukirjoista, ruokahuoltomaksuista jne. Jos rahat eivät riitä, opiskelijan ainoa turva on vanhempien lompakko tai opintolainan otto. Nykyisen työttömyyden aikana vanhemmatkaan eivät välttämättä ole kovin kroisoksia, eikä vanhemmilla edes ole velvollisuutta elättää täysi-ikäistä lastaan. Opiskelijan turvaksi jää opintolaina, koska toimeentulotukea on turha edes lähteä hakemaan. Opintolaina kun katsotaan opiskelijan tuloksi! Eipä taida Suomessa olla muuta näin suurta ihmisryhmää, joka joutuisi rahoittamaan elämisensä lainarahalla.
Aikaisemmin opintolainassa oli kohtuullinen korko koko opiskeluajan sekä kaksi seuraavaa vuotta. Valtion korkotuen ansiosta opiskelijan maksettavaksi jäi em. aikana 4,25 % korko. Nyt tilanne on vain pahentunut entisestään korkotuen poistuttua – opintolaina on markkinakorkoista, jopa 8.9 %.
Tulevaisuus on varsinkin opiskelijalle hyvin epävarma. ”Mitäs sitten jos en saakaan työtä koulun päättymisen jälkeen, miten selviydyn veloistani…” Tämä ei ole pessimismiä vaan realismia. Opintolainan tilalle olisi saatava joku muu opintojen rahoituksen vaihtoehto. Vaikkapa mahdollisuus toimeentulotukeen, tai koko sosiaaliturvan uudistus – kansalaistulo.
Itse, viime keväänä koulun päättäneenä, tiedän että vastavalmistunut, vailla työkokemusta oleva nuori on työmarkkinoilla tuuliajolla. Koulutusta vastaavaa työtä ei löydy. Muutaman kuukauden työnhaun jälkeen alkaa iskeä pakokauhu: ”Olen unohtanut jo lähes kaiken mitä koulussa opin!” Vaikka asiaa ei tietääkseni olekaan tutkittu, uskallan väittää että työttömyysjakso pitkittyessään aiheuttaa työkyvyttömyyden.
Siksi olisikin jaettava työtä uudelleen. Esimerkiksi niin, että yli 55-vuotiaat pääsisivät eläkkeelle niin halutessaan, vanhoja työntekijöitä ohjattaisiin koulutukseen päivittämään tietonsa, pk-yritysten palkkaamiskynnystä alennettaisiin… Vaihtoehtoja tuntuu olevan lukematon määrä, mutta nyt tarvitaan toteuttajia. Onhan kyse kuitenkin puolen miljoonan ihmisen tekemättä jääneestä työstä.
Työssäkäyville tämä merkitsisi uhrauksia. Eipä taida kuitenkaan olla monia, joita työttömyys ei koskettaisi, tavalla tai toisella. Itse olisin valmis tekemään nuo tarvittavat uhraukset, jos tietäisin sen tuovan työtä ja hyvinvointia useammille.
Nuorille vastavalmistuneille olisi tärkeintä päästä töihin mahdollisimman pian koulun päättymisen jälkeen, jotta tiedot ja taidot eivät pääsisi unohtumaan. Mutta idealle tarvitaan toteuttajia. Ja kukapa muu ajaisi nuorten asioita niin kuin nuori itse.
Johanna Jokinen
Kirjoitus julkaistu helmikuussa 1995 joka kotiin jaetussa Hyvinkään Vasemmiston vaalilehdessä.
